Ja kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin poveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin suru.
24.
Pelastuksen enkeli.
Melkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut velvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein perheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin askareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä tahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan helppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei löytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä. Tässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt, ja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita oikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta sensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta tyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki isälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä ahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi tiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli nimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa hänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja ajattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa muistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä kuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin monelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin ja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että Sohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla siistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa paistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen ja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti hän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui Eeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa huolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan. Syy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon tyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä, häntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa kulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista kirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita, joiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut syventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä ytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä tuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia kammonut, kun vain tie hänelle avautui.
Professori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä ahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi, ettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.
— Mitä sinä sitte teet, lapseni, kysyi isä.
— Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän oli huolimaton yhteen aikaan.
— Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät pitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen opinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi luo.
— Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin luottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi Eedit suudellen hellästi isäänsä.
Mutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä palavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.