— Eipä niinkään! He lukevat jotenkin paljon, väitti muuan nuori tyttö, joka hetkisen oli istunut saman pöydän ääressä ja kuunnellut keskustelua. Olen käynyt heillä ja sitäpaitsi muiltakin kuullut, että heillä on laaja kirjasto.
— Mutta, Ella hyvä, eivät ne syväoppiset kirjat, joita he luullakseni lukevat, puhu puvuista.
— Ei, ei, mutta — minä tarkoitan vaan, etteivät he typeryydestä — — —
— No ei, ja nyt jätämme sen ikävän aineen, sanoi Alice, ja haluamme tanssia tai laulua. Tuolla näen herra Schönbergin tulevan.
Herra Schönberg oli tuo ennenmainittu laulunopettaja, synnyltään saksalainen, joku vuosi takaperin asettunut Suomeen ja nyt hankkinut itselleen laulun- ja kielienopettajanpaikan kaupungin poikakoulussa. Kun Alice pianoa avatessaan ja nuottia asetellessaan hymyili ja liverteli nuorelle muukalaiselle tavalla, joka sai ei ainoastaan luutnantti M:n ja apteekkarin, vaan myös useiden muidenkin nuorten miesten sydämmet mustasukkaisuudesta kouristumaan, istuivat hänen äitinsä, rouva Cederskiöld ja pari muuta rouvaa huoneen toisella puolella syventyneinä keskustelemaan tyttäristään ja heidän tulevaisuudestaan.
— Ai, ai, rouva Lager, nyt on Alice viimeinkin satimessa, sanoi joku joukosta.
— Kuinka niin?
— Katsokaas, miten säteileviä silmäyksiä hän suo herra Schönbergille.
— Niinkö? vastasi rouva Lager kylmästi ja katsoi nuoriin toiselle puolelle.
— Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön pään pyörälle. Hän on kaunis mies.