Hildur säpsähti ja punastui. Kreivi pysähtyi, kohotti hattuaan ja tervehti kohteliaasti.
— Iloitsen sanomattomasti saadessani vielä kerran kiittää teitä, neitini, niistä monista ihanista hetkistä, joita teidän seuranne tuotti sairauteni yksinäisyydessä, sanoi kreivi kohteliaasti. Hildur änkötti pari sanaa, että se oli ollut hänelle suuri ilo.
Keskustellessaan sairaan kanssa oli Hildur kerran sanonut suuresti haluavansa matkustaa, nähdä edes maansa pääkaupunkia. Kreivi oli silloin, varomattomasti kyllä, huomauttanut, että hänen vaunuissaan vielä oli yhdelle tilaa ja pyytänyt Hilduria mukaan Helsinkiin, jossa tämä sanoi erään tätinsä asuvan. Jos tuo vallaton nuori mies olisi voinut aavistaa, mitä ne sanat vaikuttivat tuohon liian haaveelliseen tyttöön, ei hän varmaankaan olisi niitä sanonut. Hildur, joka oli pitänyt pienintäkin kohteliaisuutta totena ja luulotellut näkevänsä rakkautta joka katseesta ja äänen väreestä, piti näitä sanoja karkaamisen kehoituksena. Mitä kaikkia olikaan hän uneksinut nuo onnettomat sanat kuultuaan! Hän oli jo kuvitellut, miten hän hunnutettuna hiipisi kodistaan jonakin pimeänä yönä, kreivi odottaisi häntä sovitussa paikassa, hän oli kuvitellut ihanaa matkaa mukavissa, silkillä vuoratuissa vaunuissa, vihkimistä vähinäänin jossain maalaiskirkossa, jalokivisormuksia ja silkkipukuja, joita kreivi tuhlaten hänelle ostelisi; oi, hän oli jo kuvitellut pitkiä keskustelujakin! Ainoa levottomuutta herättävä loukkauskivi oli setä Janne ja täti Riikka. He olivat vanhanaikuista, yksinkertaista väkeä, ja pitäisivät moista pakoretkeä suurena syntinä. Mutta Hildur lohdutteli mieltään sillä, että kaikki vihankauna sulaisi kuin lumi auringonpaisteessa, kun he Helsingistä saisivat kirjeen, jonka olisi allekirjoittanut "Hildur Hermanson, kreivitär." Sitte lähettäisi hän komeita lahjoja, sillä kreivi tietysti oli rikas, kuinka voisikaan kreivi olla köyhä?
Järkevämpi tyttö olisi varmaan ihmetellyt, miksi pakeneminen oli tarpeen, suora kosinta olisi ollut paljon luonnollisempi, eikä setä Janne tietystikään olisi kieltänyt veljensätytärtä kreiviltä. Mutta Hildurista oli pako luonnollinen, jopa välttämätönkin. Olihan kreivi ensinnäkin toisen sulhanen, Alice ei suinkaan vapaaehtoisesti luopuisi moisesta sulhasesta. Paitse sitä kuului kreivi ylhäiseen sukuun, joka ei varmaankaan antaisi suostumustaan hänen liitolleen suvuttoman tytön kanssa. Ja sitte oli niin runollista matkustaa läpi kesäisen yön ja antaa vanhan, hopeahapsisen papin vihkiä heidät somassa maankirkossa. Mutta eikö Hildur sitte ensinkään tullut ajatelleeksi, että oli väärin paeta toisen sulhasen kanssa ja kuinka voi hän rakastaa miestä, joka oli toisen pettänyt? No, sellaista oli Hildur monet monituiset kerrat lukenut kirjoissa, miksei hän saanut menetellä samoin? Tyttö rukan oikeudenkäsitteisiin oli sekaantunut niin paljo haaveilua ja yliluonnollisia unelmia, hänen periaatteensa olivat niin sekaantuneet siveettömien kirjojen lukemisesta, etteivät omantunnon soimaukset voineet suurestikaan kuuluviin päästä.
Kreivi Hermansonilla ei tietysti ollut pienintäkään aavistusta näistä unelmista ja hän sanoi siksi aivan viattomasti:
— Matkustan huomenna, aamulla aikaiseen. Miten on matkatoverini laita? Vaununi ovat lähimmässä kestikievaritalossa. Aijon sinne ensin ratsain. On niin ihanaa ratsastaa varhaisena kesäaamuna, eikä tiekään ole pitkä, runsas penikulma. Jääkää hyvästi, neiti! Kukaties me vielä tapaamme huomenna, jos neiti päättää lähteä mukaan, pilaili hän, kohotti hattuaan ja katosi.
Hildur istui tunteittensa valtaamana ja ajatteli äsken kuulemiaan sanoja. Hän käsitti ne taaskin omalla tavallaan. Kreivi ei tietysti voinut selvemmin puhua. Naapurit olisivat saattaneet kuulla. Senvuoksi oli hän vain ilmoittanut hänelle, milloin ja miten aikoi matkustaa, lopun edellytti hän hänen itsestään ymmärtävän. Koko yön valvoi Hildur pelosta, että nukkuisi liian kauvan. Aikansa kuluksi kirjoitti hän pitkän kirjeen setä Jannelle, missä kiitti häntä kaikesta hänen hyvyydestään, kertoi, että aikoi matkustaa pois kreivin seurassa, pyysi anteeksi rohkeuttaan ja lohdutti lopuksi setäänsä, että hän kyllä kreivittäreksi tultuaan antaisi tietoja itsestään.
Kun kirje oli suljettu, riisui Hildur diakonissanpukunsa, puki ylleen tumman villaleningin, suki huolellisesti pitkät kiharansa ja alkoi sitte laskea rahojansa. Niitäpä oli aivan vähän, ainoastaan senverran, että sievästi pääsi kestikievaritaloon, jossa vaunut odottivat. Mutta mistä saisi hän hevosen ja kuinka voisi päästä huomaamatta kaupungista. Tuumaillen tätä mutkaista kysymystä nukahti Hildur istuessaan siinä lepotuolissa akkunan pielessä.
33.
Janne Jonsonin suurin suru.