— Tahtoisin saada sanaa täti Riikalle, alkoi Hildur heikolla äänellä.
— Toimitetaan paikalla. Makaa sinä vain hiljaa ja koeta nukkua.
Pyydetäänkö täti Riikkaa tulemaan tänne?
— Kyllä — ei — en minä tiedä. — — — Hildur epäröi. Hän huomasi, ettei Hanna ollut mitään kuullut hänen paostaan, hänen täytyi kertoa kaikki hänelle. — Voi Hanna! jatkoi Hildur nyyhkyttäen, sinä et tiedä, kuinka onneton minä olen — — — olen käyttäytynyt kovin rumasti, — ja itkien ja huokaillen kertoi Hildur päivän kummalliset vaiheet. Hanna kuunteli osaaottavasti ja ymmärsi hyvin tyttö paran pelon ja häpeän.
— Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin, sanoi Hanna päättävästi, kun Hildur oli lopettanut, ja pyyhkäsi pari kyyneltä rehellisistä, ystävällisistä silmistään. — Kenties huhu ei vielä ole ennättänyt levitä. Menen huonekalukauppiaalle. Täti Riikka osaa kyllä selvitellä asiat setäsi kanssa. Ukkohan on peräti hyvä ihminen. Kas niin, pane nyt kauniisti maata ja nuku Jumalan nimeen. Suljen oven ja mieheni saa pitää huolta, ettei kukaan sinua häiritse. Mahtavat olla huolissaan sinusta siellä kotona.
Vetäistyään vielä kerran pehmeätä villapeitettä vieraansa ympärille ja kehotettuaan häntä lepäämään rauhassa, lähti Hanna. Hildur katseli hänen jälkeensä omituisin tuntein. Aina oli Hildur pitänyt tuota karkeatekoista, jokapäiväistä emännöitsijää hyvin vähäpätöisenä tyttönä, ja kun Hanna kävi täti Riikan luona, joka oli ollut Hannan äidin ylimäinen ystävä, oli Hildur tuskin suonut hänelle paria sanaa tai vain ohimennen tervehtinyt. Ja kun hän vielä päällisiksi meni naimisiin puutarhurille, jonka rahvaanomainen nimi oli Tuure Rosenqvist, silloin Hildur ei enää voinut häntä kunnioittaa. Sillä Hildur luuli, että kuta ylhäisempi joku henkilö oli, sitä jalompi hän oli, kuta korkeammassa arvossa, sitä hienotunteisempi, hellempi ja teräväpäisempi. Hän ei myöskään katsonut arvolleen sopivan seurata täti Riikkaa, kun tämä kävi Hannan luona, eikä senvuoksi tiennyt mitään Hannan paratiisista. Hilduria liikutti sekä ihmetyttikin Hannan hienotunteisuus ja hyvyys. Halpa puutarhurinvaimo on palkinnut Hildurin kylmyyden ja nurjuuden hellällä osanotolla ja huolenpidolla. Kuinka rauhaisa ja suloinen olikaan tämä pieni koti! Hildur tarkasti valkeaksi siveltyjä seiniä yksinkertaisine tauluineen, kukkia akkunalla ja kauniita, ruudukkaita, kotikutoisia mattoja. Talossa vallitsi äänetön hiljaisuus, viereisessä huoneessa vain joku hiljaan hyräili, tuudittaen lasta nukkumaan. Tämä pieni koti niin hellästi rauhoitti Hildurin kuohuista, surun murtamaa mieltä.
* * * * *
Palatkaamme nyt takaisin aamun tapahtumiin nähdäksemme, miten kunnon huonekalutehtailija ja hänen hyvä vaimonsa ottivat vastaan tiedon kasvattityttärensä paosta.
Janne Jonson lähti aamusta aikaiseen työpajaansa, ja eukolla oli kahvi jo valmiina kello viiden ajoissa. Hildur, joka tavallisesti luki myöhään yöhön, nousi myöhään, jonka takia ei sinäkään päivänä huomattu mitään, ennenkun kello kahdeksan tienoilla. Eteisen ovi ei tosin ollut lukossa, mutta tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa ei pidetty kovinkaan vaarallisena, vaikka eteisen ovi väliin jäikin sulkematta, sillä palovartija käyskeli kaiken yötä pitkin katuja. Mutta kun ei Hilduria vaan kuulunut, lähti täti Riikka katsomaan, oliko hän kenties kipeä. Eukko tirkisti ovesta sisälle, huone oli tyhjä. — Tyttö on kai mennyt kävelemään, tuumi hän, — mutta varainpa on mennytkin. Täti Riikka piti kahvia lämpimänä hänelle, mutta Hilduria ei vaan kuulunut. Maija-Sohvi, joka tavallisesti siivosi Hildurin huoneen, tiesi kertoa, että vuode oli koskematta, näki selvästi, ettei siinä kukaan ollut maannut. Huonekalutehtailija, joka paraillaan oli murkinalla, tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa. He lähtivät yhdessä Hildurin huoneeseen ja löysivät nyt kirjeenkin. On mahdotonta kuvata huonekalutehtailijan surua sekä suuttumusta. Hän milloin sadatteli milloin itki, hän kirosi kreivin ja Hildurin ja diakonissakirjat jopa koko Saksanmaan. Ja vähän väliä huudahti hän: — oi Hildur, lapseni, kuinka voit minulle tämän surun tuottaa! — Täti Riikka istui kalpeana ja sanatonna ristissä käsin ja Maija-Sohvi seisoi vavisten nurkassa. Kun huonekalutehtailija oli kyllikseen raivonnut, kääntyi hän vaimonsa puoleen ja sanoi:
— Lähden paikalla ja panen koko kaupungin poliisivoiman liikkeelle, matkustan hänen perässänsä, lähetän häntä etsimään kaikkialta, annan kuuluuttaa kirkossa — minä — minä — oi Hildur, Hildur, sinä mieletön lapsi! ja tuo luja mies istui tuolille ja nyyhkytti kuin lapsi.
Täti Riikka meni hänen luokseen, silitti hiljaa hänen päätään ja sanoi: