— Ei, en luule kenenkään tietävän. Tänään iltapäivällä oli Johanna meillä, tiedäthän sen Johanna Valinin, ja hän nyt tietää kaikki sekä tapahtuneet että tapahtumattomat, mutta ei näyttänyt älyävän mitään. Sinua hän kyllä kysyi, mahdollisesti haistoi hän, ettei kaikki ollut, kuin olla pitää, mutta minä sanoin, että olit lähtenyt Hanna Rosenqvistille. Herra minulle anteeksi antakoon, tietääkseni tapahtui se ensikerran, kun valhe pääsi huuliltani. Sitte hän taas kysyi, minne Vilppu matkusti, ja minä sanoin hänen kulkeneen isän asioille, nääs toinen valhe tekee tietä toiselle. Mutta sitte minä tukin hänen suunsa kahvilla ja korpuilla, eikä hän enempää kysellyt. Hän joi, niin totta kun istun tässä, 3 kuppia kahvia 2 korpun kanssa ja kolmannen palalla. Ja sitte hän läksi. En tänäkään hetkenä tiedä, kuinka pisti päähäni sanoa, että olit täällä. Se oli onnellinen mielenjohde ja vei totuutta lähemmälle kuin olisin uskonutkaan. Voi lapsi, lapsi, kuinka huolissani olen tähtesi ollut! — Ja täti Riikan piti vielä kerran syleillä tyttöä ja itkeä pienet itkut. Sitte kietoi hän peitteen hänen ympärilleen ja kehoitti nukkumaan rauhassa. Hätäpikaan laittoi Hanna täti Riikalle vuoteen sohvalle, ja niin tuli viimeinkin yö. Hildur vaipuikin pian uneen, sillä pitkä vaellus ja senpäiväinen suuri mielenliikutus olivat hänet lopen uuvuttaneet.
Setä Jannella oli uneton yö. Se oli jotain tavatonta tuon kunnon ukon elämänjärjestyksessä eikä suinkaan ollut omiaan parantamaan sedän huonoa tuulta. Ja kun hän näki Hildurin tulevan ja ajatteli, minkä ruman tahran tämän käytös oli tuottaa hänen rehelliselle talolleen, leimahti jälleen vihan liekki hänen mielessään ja yksin hänen vaimonsa rukoilevat katseet ja kenties Hildurinkin murtunut muoto pidättivät hänen kielensä soimauksista. Mutta mitään hellyydenosoituksia ei tullut tällä kertaa. Hän salli Hildurin suudella suurta karkeata kättään, ja mutisi jotain, että oli hyvä, kun oli tullut kotiin jälleen, mutta siinä olikin kaikki. Hilduriin, joka oli tottunut sydämmelliseen, isällisen hellään kohteluun, teki tämä kylmyys syvän vaikutuksen; ei täti Riikan eikä Maija-Sohvin ystävyys voinut häntä lohduttaa. Nyt vasta näytti hän alkavan käsittää, ettei hän ainoastaan ollut varomaton ja herkkäuskoinen, vaan tosiaankin tehnyt rikoksen. Ja hänen surunsa ja katumuksensa oli yhtä ankara ja järjetön, kuin hänen tunteensa ylimalkaan. Sen sijaan, että hän ennen kulutti aikansa mielettömiin haaveiluihin, toivotti itselleen kunniaa, mainetta ja loistoa, tuhlasi hän sen nyt mietiskelyyn ja pahoittelemiseen. Hän sai käteensä täti Riikan raamatun ja luki sieltä katumuspsalmia sekä kertomuksia rangaistuksista ja koettelemuksista. Hän ahmimalla ahmi sellaisia paikkoja kuin: — huokaus on minun jokapäiväinen leipäni ja kyynel minun juomani, — jotka vaivaa ja onnettomuutta kylvävät, saavat sen myöskin niittää, — leijonan karjunta on vaijennut ja nuoren leijonan hampaat ovat muserretut, — — jos minun valitukseni punnittaisiin, ja kärsimykseni va'alla mitattaisiin, huomattaisiin ne raskaammiksi, kuin meren hiekka, — — sillä Kaikkivaltiaan nuolet ovat minuun tähdätyt, joiden hirmuisuus minun henkeni kuolettaa ja Jumalan kauhistus on minun kohdallani — — —. Hänellä oli pitkiä tylsän surumielisyyden puuskia, hysteerisiä itkunkohtauksia ja siitä tietysti kärsi hänen terveytensä. Hän kalpeni ja laihtui, menetti ruokahalunsa, ei voinut nukkua, ja alituiseen vaivasi häntä hermois-päänsärky. Setä Janne huomasi sen, ja se koski kipeästi hänen pohjaltaan hellään, rehelliseen isän sydämmeensä. Hän oli jo tuhannet kerrat katunut kiivauttaan ja kylmyyttään ja olisi kernaasti entiseen tapaansa hyväillyt lemmikkiään ja puhutellut häntä ystävällisesti, mutta hänen pieniä yrityksiään siihen suuntaan kohteli Hildur sanattomalla välinpitämättömyydellä, ja se hämmensi ukkoparan niin, ettei hän tiennyt, miten menetellä. Hän tietysti ei voinut käsittää tytön haaveellista surua. Hän käski vaimonsa sanoa Hildurille, että hän oli hänelle anteeksiantanut, ja luuli että silloin kaikki oli hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Hildurilla oli oikeastaan suremista, eikä ymmärtänyt sitä Hildur itsekään. Täti Riikka oli hyvin huolissaan sekä Hildurin terveydestä, että hänen synkästä surumielisyydestään. Hän oli koettanut puhua häneen järkeä, vakuuttaa, että he olivat kaikki anteeksiantaneet ja lohduttaa häntä joka tavalla, mutta ei mikään auttanut. Viimein arveli hän, että Hildur kenties oli syvemmin kreiviin kiintynyt ja suri onnetonta rakkauttaan. Hän kysyi siitä Hildurilta. — Ei, ei, vastasi Hildur kiivaasti, — elä puhu hänestä, minä vihaan häntä, hänhän juuri on syynä koko onnettomuuteen. — Se ei siis ollut syynä.
— Kuuleppas Riikka, sanoi setä Janne, jonakin kauniina päivänä hän kuolla kuukahtaa silmäimme edessä, hänhän on laiha kuin höylänlastu ja kalpea kuin palttina. Meidän pitää noutaa lääkäri.
Täti Riikka pudisti päätään.
— En luule hänen näyttäyvän lääkärillekään, hänhän ei tahdo nähdä ainoatakaan ihmistä enää.
Setä Janne tapaili otsaansa.
— Minä peto kun voin olla niin kova hänelle. Mitä, jos hän vielä menee sekaisin. Haetaan vaan lääkäri.
Lääkäri tuli, koetteli Hildurin valtasuonta, naputteli niskaan, määräsi pilleriä ja lupasi tulla takaisin. Hildur nautti pillerinsä enemmän vain täti Riikan mieliksi kuin tullakseen terveeksi. Hän ei tahtonut tulla terveeksi, kertoi hän eräänä päivänä säikähtyneelle tädilleen, hän tahtoi mieluimmin kuolla, se oli parasta, mitä voisi tehdä, täällä hänestä ei ollut kenellekään iloa taikka hyötyä, oli vain suruksi ja vaivaksi. Täti Riikan nuhteet eivät tehonneet, ei, "hän tahtoi täältä eritä mikä olikin parempi", sanoi hän Paavalin sanoilla. Mutta ei elähyttänyt häntä kristityn toivo Jumalan luo ja elämään Hänessä, hän oli vaan tyytymätön ja valitti onnettomuuksia, joihin itse oli syypää, ja hautoi mielessään uneksijan haaveellista surua ja nautti siitä. Tohtori Bernhard tuli jälleen, pudisti päätään ja määräsi uusia pilleriä, sanoen: — Hänen pitää rohkaista mieltään. — Hilpeälle pikku rouvalleen kotona sanoi hän:
— Nuo vanhanpuoleiset naimattomat neidit ovat niitä vihdon viimeisiä potilaita. He ovat hysteerisiä, hermostuneita ja pelkästään siitä syystä, että aina ajattelevat ainoastaan itseänsä. He eivät saa unta eikä ruokahalua sentakia, että istuvat kädet ristissä. Kas sellaiseksi sinäkin olisit tullut, pieni ruusunnuppuni, jollen minä olisi tullut ja korjannut sinua. Nyt sinulla on mies ja talous hoidettavana, ja senvuoksi olet raitis kuin keväinen aamu ja iloinen kuin leivo siintävällä taivaalla.
Ja ruusunnuppu sai suutelon siitä, että oli terve ja onnellinen. Ja pikku rouva vastasi hellästi miehensä suudelmaan, mutta sanoi sitte miettivänä: