— Niin, niin, on suuri onni, kun saa iloa lapsistaan. — — Meidän Hildur hän tuottaa vanhemmilleen surua, hän. Hän on kipeä eikä näy mikään tohtori voivan häntä parantaa.
— Hän ei ole moneen kuukauteen käynyt sairashuoneella, sanoi Eedit. — Kun olisin tiennyt, että hän itse on kipeä, olisin käynyt häntä katsomassa, mutta, olen luullakseni nähnyt hänet väliin kadulla — — —.
— Kaiketikin, ei hän vuoteessa olekaan, sanoi täti Riikka epäillen. Mutta hän on kalpea ja laiha, ei syö eikä nuku ja pilleriä on hän jo nauttinut monen markan edestä. En tiedä, mitä tytölle tehdä, ja silloin sanoin ukolle: minä menen neiti Bergin luo. Sillä nähkääs neiti, ukko on menehtyä suruunsa. Hildur on hänen silmäteränsä, eikä voi ukko nähdä hänen kärsivän. Jumalan kiitos, hän kyllä pitää omistakin lapsistaan, mutta Hildur on hienompaa perää, sanoo hän, ja ukko on ainakin hiukan ylpeillyt tytön tiedoista ja hienoista tavoista. Mutta mitä Herran nimessä ne nyt auttavat häntä, hän vain kuihtumistaan kuihtuu kuin kuoleva kukka.
— Mutta jos kummatkin lääkärimme jo ovat häntä hoitaneet, en voi minäkään häntä auttaa.
Täti Riikka yskäsi ja katseli lattiaan. Hän ei voinut ilmoittaa
Hildurin taudin oikeata syytä.
— Kas miehet ovat aina niin äkkipäisiä, sanoi hän viimein, eikä Hildur tahdo kuulla puhuttavankaan heistä enää, he ovat hänet niin ikävystyttäneet. Mutta neiti Eedit, köyhä kansa kiittää Teitä taitavaksi, voisittehan kuitenkin koettaa, Hildur onkin niin yksin. Meidän Maija-Sohvi on kyllä hyvä tyttö, vaikka itsekin sen sanon, mutta hänestä nyt ei ole Hildurin seuraksi, nähkääs. Hän ei ole muuta saanut oppia, kuin katkismustaan ja hiukan kirjoitusta. Eikä hän muuta tarvitsekaan. Eikös neiti tahtoisi tulla jonakuna päivänä. Mutta — — ei pidä sanoa, että minä olin täällä, tyttö on toisinaan hyvin itsepäinen, — — vaikka pohjaltaan hyvä tyttö. Hyvästi nyt vaan!
Eeditin ei ollut helppo päästä uuden potilaansa perille. Hildur alkoi epäillä, että täti Riikka oli kutsunut Eeditin lääkäriksi Hildurille ja rupesi välttelemään häntä. Ennen pitkää huomasi Eedit, että potilaan oli paremmin sielu kuin ruumis sairaana ja oli senvuoksi erityisen varovainen. Sensijaan että virkaveljiensä tapaan lyhyesti olisi kehoittanut Hilduria "pysymään hyvällä mielellä", koetti hän, käyttäen naisen hienoa vaistoa ja kärsivällisyyttä, keskustelujen kautta ohjata hänen ajatuksensa iloisemmille aloille, ja oman terveen mielensä ja raittiin näkökantansa avulla vaikuttaa hänen sairaihin mielikuviinsa. Sen ohessa koetti hän asteittain vahvistaa hänen ruumiinvoimiansa. Kun Eedit huomasi, ettei Hildur sallinut puhuttavankaan minkäänlaisista lääkkeistä, rupesi hän tekosyillä houkuttelemaan häntä ulos raittiiseen ilmaan. He kävelivät yhdessä väliin lyhyempiä, väliin pitempiä matkoja, mikäli potilaan voimat sietivät, useimmin maalle päin, osaksi sentakia, ettei Hildur halunnut nähdä ihmisiä, osaksi senvuoksi, että ilma siellä oli puhtaampi. Kaunis luonto antoi aihetta moneen keskusteluun ja vaikutti virkistävästi Hilduriin, joka viikkokausia oli istunut ummehtuneessa huoneessa jonkun kirjan yli kumartuneena tai vaipuneena sairaalloisiin unelmiin. Nämä kävelymatkat antoivat ruokahalua ja unta, ja silloin oli Eedit voittanut suuren askeleen. Mutta Hildurin luonnetta oli vaikeampi saada taipumaan. Eeditillä ei ollut pienintäkään aavistusta pakoyrityksestä ja sen tuottamista riidoista kotona, mutta arveli, että jonkin syyn, vaikka luulotellunkin, täytyi piillä moisen surumielisyyden ja synkän katsantokannan takana. Hän ajatteli onnetonta rakkautta ja tunsi piston sydämmessään muistellessaan jotakin oman elämänsä kulusta, mistä nyt oli vain surullinen muisto jälellä. Rukous ja työ tehovat sitäkin vastaan, sanoi hän itsekseen ja toivoi voittavansa potilaansa luottamuksen, sillä ilman sitä tuskin voi odottaa varmaa edistystä.
Alussa oli Hildur kohdellut Eeditiä kylmästi ja vältellen. Mutta ei yksikään voinut kauvemmin vastustaa tuon sydämmellisen naisen hyvyyttä, hänen miellyttävää käytöstään ja hienotunteisuuttaan. Ja Eedit oli yhtä viisas kuin oli hyväkin. Hän tiesi aina rajansa, ja hänen selvä katseensa näytti hänelle aina oikean tien. Vähitellen Hildurkin lämpeni ja liittyi luottamuksella Eeditiin. Hänen arka, haaveellinen luontonsa kaihti setä Jannen kiivautta ja jöröyttä, ja hänen luultu viisautensa ja etevämmyytensä estivät häntä liittymästä tätiin, ja muita ystäviä taas hänellä ei ollut. Hän tarvitsi niinkuin muutkin ihmiset ystäviä ja tukea, ja Eedit oli hänelle kumpaakin. Vieläkin oli hän arka ja kaino, mutta hän piti jo Eeditistä ja lopullisen askeleen täyteen luottamukseen otti hän eräänä päivänä, kun he istuivat kahden Hildurin huoneessa ja Eedit näki raamatun auki pöydällä.
— Näen, ettet ole unohtanut opettajamme kehoitusta pitää tätä kirjaa ystävänäsi kaikissa elämän kohtaloissa, sanoi Eedit.
— En luekaan muuta enää, vastasi Hildur synkästi.