— Olen vähitellen oppinut, rakas isä, huomautti Liina. — "Ahkeruus kovankin onnen voittaa".
— Äh, lörpötystä! neito on valmis emännäksi vihkituoliltaan noustuaan, se on aivan luonnollista, ja Liina varmaankin oli valmis jo kätkyessään.
— Aivan varmasti, nauroi Liina. — Muistatko, isä, sitä perunajauhovelliä, jota sinulle kerran keitin äidin ollessa sairaana?
Isä hymyili.
— Sinä olit silloin vasta viidentoista vanha, jo miksei keittiössä sanottu, ettei siitä mitään syntyisi. En ole ikinä voinut kärsiä perunajauhoja.
Vanhemmat viipyivät tyttärensä luona moniaita viikkoja ja iloitsivat hänen onnestaan. Artturi oli heille kuin hellä, kelpo poika. Ukko kuljeskeli hänen kanssaan ympäri vainioita, katseli peltoja ja niittyjä, karjaa, riihiä ja latoja. Äiti kudoskeli sukkia lapsensalapsille, vastaili väsymättä heidän kysymyksiinsä ja kertoili heille kaskuja nuoruuden ajoilta.
— Sinulla on niin kovasti suloisia lapsia, Liina. Herbert on niin järkevä ja kehittynyt ja Elna samallainen huimapää kuin olit sinäkin, rakas lapsi.
— Hänelläkin on kyllä oma päänsä, kun ei saa tahtoansa toteutumaan.
— Niinkö? Sellaista ei sinussa ollut. Mutta, hyvä Jumala, miksei hänen tahtonsa saisi toteutua, eihän siinä kuitenkaan mitään pahaa asusta.
— Ei muuta, paitsi että sen on sitten vanhempana hiukan vaikea ojentua muiden mukaan, vastasi Liina hymyillen.