— Niin, niin — tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja minulla on aivan toiset aikeet.
Ragnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä kanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä toiminta-alan innostutti häntä uudelleen.
— Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan, että käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?
Valtioneuvoksenrouvalta valahti työ kädestä.
— Sinä! huudahti hän.
— Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän tarkoitukseen yllin kyllin.
— Ja sinä ompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkin toimittaisit niitä tai antaisit leskelle rahaa?
— Ei, ei — minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä niinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä minä teettäisin vaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää aikaa.
— En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli valtioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita kerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.
— Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä, jotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani rahoja sirotellen.