— Tuollaisilla ihmisillä ei ole älyä kahden pennin vertaa, isosteli Emiilia olkaansa kohottaen, mutta nuorempi Seliina arveli: — Ei tuo minusta nyt ollut niin vaarallista, kun hän ei laulanut täällä ylhäällä. Muuten on mielestäni turhaa kuluttaa aikaa kiistoihin emännöitsijästä, parempi on alottaa harjoitus. Jos tuo g on meidän mahdoton laulaa, niin Aukusti sen kyllä muuksikin sovittaa.
— Sinä satutat aina oikeaan kohtaan, virkkoi veli, aletaan harjoitus.
Muutamia päiviä tämän jälkeen, istui Hanna eräänä sunnuntai-iltana puiston lehtimajassa. Päivällishommat olivat ohitse, joten hän oli vapaa illalliseen asti. Päivä oli ollut helteinen, erittäinkin hellan edessä seistessä. Sitä enemmän nautti hän nyt levosta, rauhasta ja viileästä ilmasta. Yhtäkkiä ilmestyi kapteeni hänen eteensä. Hän oli kulkenut useissa lempipaikoissaan, joissa lasna oli leikkinyt ja saapui viimein tännekin.
— Ah, täällähän se on laululintukin, huudahti hän iloisesti ja istui penkille Hannan viereen. — Missä olette oppinut laulamaan, neiti Hanna?
— En ole saanut muualla opetusta laulussa kuin kotikaupunkini X:n koulussa, vastasi Hanna.
— Laulu teitä huvittaa?
— Hyvin suuresti.
Kapteeni kyseli edelleen nuoren tytön kotiseudusta, kuinka hän viihtyi täällä y.m. Häntä ihmetytti hänen levollinen, yksinkertainen, miellyttävä käytöksensä, jossa näkyi yhtä vähän hämmästystä kuin mielittelyä. Ja kuta enemmän hän tyttöä puhutteli, sitä enemmän miellytti häntä tämän selvät ja järkevät vastaukset. Kapteeni ei nähtävästi luullut häntä noin kelpo tytöksi. Mutta pian nousi Hanna penkiltä, jätti hyvästi sanoen illallisen kiirehtivän.
— Ettekö te ole edes sunnuntainakaan vapaa? kysyi kapteeni.
— En, ruuatta ei tulla toimeen, mutta onhan minulla sentään vapautta nauttiakseni kesästä niinkuin nytkin täällä.