— Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna väräjävällä äänellä.
— Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan joksikin aikaa — — —
— Ei — haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön, vaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo matkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet eikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani sentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.
— No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte matkustaa?
— Huomenaamuna.
Rouva katseli häntä epäilevästi, mutta virkkoi sitten:
— Olkaa hyvä ja istukaa, minä kirjoitan päästökirjan.
Hanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi sinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle rahaa ja hymisi jotain "ikävästä" ja "olojen pakotuksesta."
Hanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin milloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen hänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia — mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se, että ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet, saattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin julkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli osotettu hänen paikkansa. — Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta vallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä illanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.
— Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä, voin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas epäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni on puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. — Ja rivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.