On olemassa tuhansia nuoria tyttöjä, jotka ovat yksin maailmalla ilman suojaa ja ilman hyvää perustusta. Heillä ei koskaan ole ollut hyvää kotia, heillä ei ole ollut isää eikä äitiä, jotka olisivat opettaneet ja neuvoneet heitä. Ei kukaan pidä huolta heistä, ei kukaan ohjaa heitä, ei kukaan varoita heitä. Siksi ei ole ihmeellistä, että niin monet nuoret tytöt tulevat sairaiksi, lankeevat syntiin tahi perustavat onnettomia, köyhiä koteja ja kuolevat suruun ja kurjuuteen.

Sinä, Miina, olet kahdeksannentoista ikävuoteesi asti saanut kasvaa hyvässä kodissa, jossa olet oppinut rukoilemaan ja tekemään työtä. Sinun pitää nyt olla hyvänä esimerkkinä tuolla tehtaassa. Sinun ja Nivalan Leenan pitää tehdä kotinne puhtaaksi ja terveelliseksi, teidän pitää laittaa itsellenne säännöllinen pieni talous. Ja sitten kun huomaatte, että kaikki käy hyvin, niin pitää sinun puhua muutamien muiden ymmärtäväisen tyttöjen kanssa ja näyttää heille teidän kotinne ja ruuanlaittonne ja kehoittaa heitä seuraamaan teidän esimerkkiänne. Siten saatte ehkä monen muuttamaan elämänsä ja saavuttamaan jälleen terveytensä.

Lauletaan nyt virsi ja sitten minun täytyy mennä kotiin."

* * * * *

Ensimäiset päivät, jolloin Miina taas teki työtä tehtaassa, tuntuivat pitkiltä ja ikäviltä ja, kun hän iltaisin istui pienessä kamarissaan Leenan kanssa, itki hän ja ajatteli kaipauksella kotia, vanhempia ja siskoja. Mutta sitten hän muisti papinrouvan sanat ja rupesi kertomaan Leenalle heinälaatikosta, raittiista ilmasta ja muista hyödyllisistä asioista. Ensiksi tytöt hankkivat tulikiven uuniinsa. He lainasivat leipurin vaimolta, läkkilaatikon, sitten he kiehauttivat maitoa ja mannaryyniä pienessä padassa, voitelivat läkkilaatikon pohjan voilla, kaasivat puuron siihen, asettivat sen uuniin kuumalle tiilikivelle ja sulkivat pellit. Kun he tulivat päivälliseksi kotiin, oli puuro valmis. Hyvällä halulla he söivät sen ja olivat sekä ravitut että tyytyväiset. Kun he saivat heinälaatikon, ei Leena tahtonut uskoa, että keittäminen siinä onnistuisi. He laittoivat siinä puuroa ensi kerran eräänä sunnuntaina. Sillä aikaa kun he olivat kirkossa, kypsyi puuro, ja Leenan suureksi ihmeeksi oli se todellakin valmista. Kolme heidän tuttavataan tyttöä oli seurannut heitä kirkosta leipurin taloon ja he saivat myöskin maistaa puuroa. Kulovalkean tavoin levisi koko tehtaaseen tieto siitä, että Tervolan Miina keitti puuroa heinälaatikossa. Leipurin vaimo oli ensimäinen, joka laitatti itselleen heinälaatikon. Hänellä oli monta pientä lasta, hän auttoi miestään leipomisessa, sitä paitsi hänellä oli kaksi lehmää, porsas ja perunamaa, ja hän oli aina kiinni työssä. Heinälaatikosta oli hänelle suunnaton apu, sillä nyt ei hänen enää tarvinnut seistä velliä hämmentämässä.

Kun heinälaatikolla oli niin hyvä menestys, rupesi Miina vähitellen kertomaan toisille myöskin raittiista ilmasta, ruumiinliikunnosta, puhtaudesta ja järkevistä, hyvistä huveista. Tosin tapahtui usein, että molemmille tytöille naurettiin, monet olivat tietysti liian laiskat laittaakseen ruokaa, ja monet tahtoivat mieluummin koreita vaatteita kuin kelvollista ravintoa, mutta suuri joukko nuoria tyttöjä sai halun koettaa ja he seurasivat monessa asiassa Miinan ja Leenan esimerkkiä. Viisitoista tyttöä oli myöskin muodostanut pienen yhdistyksen. He kokoontuivat lauantai-iltaisin ja päättivät lukea ääneen hyviä kirjoja. He lukivat Terveydenhoitolehteä, Koti ja Yhteiskuntaa, raittiuskirjasia ja hyviä kertomuskirjoja. Kaikki nämät olivat olemassa tehtaan lukusalissa. Sitä paitsi siellä oli laulukirjoja, ja Leena, joka oli oikea laululintunen, opetti muille monta kaunista laulua.

* * * * *

Miina oli todellakin tullut terveeksi ja punaposkiseksi, mutta hän ei kuitenkaan viihtynyt tehtaassa. Vihdoin hän eräänä kevätpäivänä tuli kotiin Tervolaan ja sanoi, että jos isä ja äiti antaisivat hänen jäädä kotiin, niin tekisi hän mielellään kauemminkin työtä kuin tehtaassa, kun hän vain saisi lypsää lehmiä, haravoida, panna perunoita ja leikata viljaa. Se olisi sittenkin hauskempaa, kuin koko päivän seistä tomuisessa tehtaassa.

"Saathan toki jäädä", sanoi äiti iloisena. "Työtä on kesällä kylliksi. Ja talvisin emme ehdi kutoa niin paljon, kuin muut haluavat meiltä ostaa käsiliina-, palttina- ja puolivillaista kangasta."

Voi, miten iloisena Miina seuraavana aamuna hameet ylöskäärittyinä levitteli pellolla lantaa! Käki kukkui ja koivut tuoksuivat, Matti vihelteli iloista laulua ja isä kynti vähän matkan päässä. Kumaraksi ja vanhaksi ukko oli käynyt, mutta hän oli tyytyväisen näköinen, kun hän piippuaan täyttäessään antoi hevosen hetkeksi levätä ja katseli, miten reippaasti hänen vanhin tyttärensä piteli tadikkoa.