Sisarukset vaikenivat. He olivat tottuneet täydellisesti luottamaan papinrouvan viisauteen ja hyvyyteen, rouvahan oli antanut äidille niin monta hyvää neuvoa ja oli ollut perheen ystävä niin hyvin surussa kuin ilossa. — —
Tervolan emäntä istui papinrouvan kanssa pappilan ruokasalissa. Rouva huomasi kyllä, että hänellä oli jotain sydämellään, mutta ei tahtonut kysyä, mitä se oli. Kylläpähän kertoo, kun ennättää, arveli rouva. Kun kahvit oli juotu ja rouva taas oli ottanut työn käteensä, virkahti Anna:
"Ajatelkaahan, hyvä rouva, Miina tahtoo mennä tehtaaseen."
"Miina!" huudahti rouva. "Hänenhän on niin hyvä olla kotona ja onhan hän ollut hyväksi avuksi sekä sinulle että miehellesi."
"Niin, onhan hän ollut, mutta hänen mielestään hänellä on kotona liiaksi työtä", naurahti Anna.
"No, miksei hän sitten tahtonut mennä naimisiin talollisen pojan kanssa?"
"Eipähän tahtonut", sanoi Anna hymyillen. "Kas, meidän tyttöjen on niin hyvä olla kotona. Vaikka meillä on vain torppa, ja tytöt ovat saaneet tehdä aika lailla työtä, niin on heidän elämänsä tyyni ja huoleton. On vallan toista tehdä työtä vierasten luona. Isä on ryyppäämätön ja hyvänluontoinen, eikä kaikilla torpantytöillä ole niin hauskaa kotia eikä puutarhaa, eikä niin hyvää ruokaa kuin meidän tytöillä on. Miina kyllä tietää, että elämä olisi vallan toisellaista, jos hänellä olisi suuri talous ja ankara anoppi. Ja jos sanon täyden totuuden, niin on koko Lintulan talo kuin suuri roskaläjä."
"Mutta nyt Miina tahtoo pois siitä hauskasta kodista", ihmetteli papinrouva.
"Niinhän tuo tahtoo, se Nivalan Leenahan hänet siihen on viekoitellut. Leena oli kesällä pari päivää kotona ja näytteli Muualle kauniita puseroitaan ja nappikenkiään ja puhui kahvista ja vehnäleivästä."
Papinrouva huokasi: "sehän se tavallisesti houkuttelee nuoria tyttöjä."