Rouva oli kerran ullakolla nähnyt suurenlaisen nelisnurkkaisen puulaatikon, jossa oli säpillä eli hakasella kiinni pantava kansi. Hän lähetti Liisan pappilaan noutamaan muutamia voilokinpalasta, joita oli käytetty pianoa pappilaan kuljetettava. Sitten hän naulasi voilokinpalaset laatikon sisäpuolelle, sulloi sen heiniä täyteen ja vei sen taas ullakolle. Kun kaikki olivat lauantai-aamuna menneet työhön, tuli papinrouva Tervolaan. Hän voiteli suuren padan Pohjan voilla, pani sen puolilleen vettä ja pisti sen tulelle. Kun vesi kiehui, vispilöitiin ohraryynit siihen sekaan. Kun Liisa oli huolellisesti hämmentänyt puuroa noin neljännestunnin niin, että koko seos kiivaasti kiehui, nostettiin pata tulelta, tiukasti sopiva kansi pantiin padan päälle ja pata pistettiin laatikkoon syvälle heiniin. Heinätyyny asetettiin padankannelle ja sitten suljettiin laatikon kansi säpillä.
"Kun väki tulee päivälliselle, niin on puuro valmista", sanoi papinrouva.
Liisa katsoi vuoroin rouvaan, vuoroin laatikkoon ja änkytti: "mutta, mutta…"
"Puuro kypsyy hiljalleen padassa", selitti rouva, "mutta ei saa avata kantta eikä laskea ulos lämmintä."
"Mutta ei suinkaan se vaan pala pohjaan?" kysyi Liisa.
"Ei pala", vakuutti rouva.
"Ja kypsyyköhän se? Kun ne kaikki tulevat kotiin, on niillä nälkä kuin susilla."
"Kyllä se kypsyy", vastasi rouva ja katsoi kelloaan.
Sitten hän meni kotiin.
Kun Liisa näki isän, äidin ja veljet pihalla, aukaisi hän peloissaan laatikkonsa.