Kypsän, maukkaan ohrapuuron tuoksu lemusi häntä vastaan padasta. Hän otti lusikan ja maistoi. Ryynit olivat pehmeät ja puuro oli sopivan paksua. Hän kaasi puuron vatiin. Äiti pani voisilmän siihen ja sitten he kaikki istuutuivat pöytään.
"Nyt luulen, että olet tuhlannut voita", sanoi äiti syötyään pari lusikallista.
"Puuro on niin hyvää", kiittelivät pojat.
"Niin, mutta sinä olet kai keittänyt sen paljaassa maidossa", sanoi äiti.
Liisa nauroi niin, että hytki.
"Puuro on keitetty paljaaseen veteen ja voita siinä on juuri yhtä paljon, kuin muulloinkin on ollut", vakuutti hän. "Minä olen keittänyt puuron tiukkakantisessa laatikossa ja siksi se on niin hyvää."
Äiti huomasi nyt laatikon, näki, ettei ollut tulta pesässä, ja katsoi kummissaan tyttöön. Pojat juoksivat laatikolle ja tunnustelivat heiniä. Aivan oikein, heinät olivat vielä lämpöiset.
"Papinrouva on ihan varmaan ollut täällä", sanoi äiti, "kyllähän minä nyt muistan, että hän kerran puhui heinissä keittämisestä, mutta en ole tullut panneeksi sitä mieleeni. Kun meillä on puita tarpeeksi, niin ei tule ajatelleeksi semmoista."
"Kyllähän se niinkin on", riensi Liisa sanomaan, "mutta tällä tavoin ei puuro pala pohjaan." Ja sitten hän kertoi, että papinrouva oli nähnyt hänen itkevän, kun häntä oli nuhdeltu siksi, että velli oli pohjaan palanutta.
"Ei siltä rouvalta koskaan konstit puutu", tuumi Antti itsekseen.