Matkusta sinä vain iloisena maalle. Miehesi kyllä kai pian oppii yksinään olemaan, sillä muutenkin kuuluu hän jo olevan jälleen rakastunut nuorenmiehen elämään. — Heti tuon lausuttuaan katui hän sanojaan. Marian kasvot punastuivat voimakkaasti ja hän katsoi ystävättärensä silmiin kuin uhrikaritsa, mutta ei löytänyt sanoja vastatakseen. He menivät eteiseen. Katkaistakseen painostavan äänettömyyden rouva Fraenkel lausui: — Minä toivoin nyt, että kun uudelleen näemme toisemme, on kasvoillasi noiden kalpeitten ruusujen paikalla entinen puna. Se ilahuttaisi minua niin sanomattomasti. — Hän taputti Marian poskea.
— Kiitos, kiitos! — Maria pakotti taas itsensä hymyilemään. — Terveisiä
Norlantiin. Syksyllä tapaamme jälleen. — Ovi sulkeutui ja rouva
Fraenkel oli mennyt.
Eriskummallinen oli mieliala, mikä valloitti Marian yksin jäätyään. Hän ajatteli ystävättärensä sanoja ja miehensä viime-aikaista elintapaa. Hänellä oli niin omituinen pelko. Hän tiesi kyllä, että miehensä viihtyi hurjissa huveissa ja että hän usein vasta aamulla tuli kotiin, mutta kertaakaan ei hän voinut itselleen tunnustaa, että Kaarlo olisi saattanut olla huonoilla teillä… Sehän oli kuolettavaa ajatellakin! Kaarlohan oli häntä kohtaan niin hellä ja hyvä; Maria ei tahtonut eikä saanut ajatella mitään huonoa miehestään. Mutta hän vihasi sitä "toveri-elämää", joka Kaarlon iltasin houkutteli vaimonsa luota tuntemattomille matkoille. Ensin oli hän monella tavoin koettanut saada miehensä olemaan kotona, mutta huomasi pian yrityksensä turhiksi. Karl Asker oli heikko ja taipuva luonne. Pääkaupungin elämä tarjosi niin paljon viehättävää…
Nyt antoi Maria kaiken olla niinkuin se on. Hän tottui yksinäisyyteen. Mutta miehensä tuntematonta elämää hän vihasi — oli hetkiä, jolloin hän vihasi Kaarloakin ja olisi saattanut vihan vimmassa työntää hänet luotaan. Mutta juuri tuollaisina hetkinä olikin hän aina yksin…
Tänä iltana yksinäisyys jälleen huvitti Mariaa. Hän käyskeli huoneissa ja tarkasteli mielihyvällä kaikkea. Hän istui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa intohimoisia säveleitä. Hän soitti ja soitti, eikä tahtonut osata lopettaa. Kello oli kaksitoista, kun hän meni makuuhuoneesensa.
3.
Kun vihdoin maanantai valkeni, oli Maria aikaiseen valveilla matkavalmistuksia viimeistelemässä. Hän veti ikkunaverhon puoleksi ylös ja hyräili jotakin laulua auringon ensi säteiden virratessa huoneeseen. Kaarlo ei vieläkään ollut kotona; niin kauvan ei milloinkaan ollut viipynyt poissa. Mutta Maria ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Hän oli niin iloinen ja mieli tuntui kevyeltä. Missähän lienee Kaarlo viettänyt koko yön? Jossakin "toverien" kanssa tietysti. Ja nyt saisi hän vapauden "huvitella" — hän ajatteli tuota sanaa iroonisesti hymyillen — miten paljon tahtoi. Maria lähtee nyt pois Luojan vapaaseen luontoon, pääsee ikävyydestä ja kaikista vastenmielisistä ajatuksista miehensä elintapojen vuoksi.
Oi, miten ihanaa on joskus elämä! Ei mikään voisi tänään hänen iloaan häiritä.
Hän kuuli eteisessä lukon rapinaa, sitte askeleita lattian poikki — se oli Kaarlo. Epämiellyttävä väristys tuntui Marian ruumiissa, mutta nähdessään miehensä väsyneen ja surkean olennon, tuntui se vallan koomilliselta. Maria ei voinut olla tahtomattaan hymyilemättä, ja vaikka siinä hymyilyssä ei ollut hiluistakaan lämpöä, tuli miehensä suoraan hänen luokseen ja lausui yhtä iloisena kuin kummastuneena:
— Se on oikein, pikku Mari — niin pitää aina olla. Meitä oli vain muutamia hyviä ystäviä koolla, jotka…