E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
VIRVATULTEN TARINOITA
Kertomus
Kirj.
MARIE PETERSEN
Saksasta ["Die Irrlichter">[ suomentanut Ilta
Otava, Helsinki, 1898.
Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet eivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne huimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei rohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin rotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten jyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja pensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen. Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan. Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään uskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä tummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se epävakaisissa kierteissä sinne tänne.
Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt kiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja julma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat puut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin jossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui vahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin sai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen riehunnasta.
Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja ilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät ne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien ja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa kuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle sattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja repivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta samettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille ripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita, joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot korret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien peittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman, — nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut: miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään kylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla tervehtii. [Saksalainen tapa.]