Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää, vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla vaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin herttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen nurmen kukkakenttää katseli.
Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää kuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa heiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen vuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän reunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta nyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä ja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut, unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden kautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä laaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan rantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin lehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja päivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista juhlista uneksimaan.
Pilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä. Se oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä saattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla ylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän jalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua maisemaa.
Eteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi valtavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina kaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta, herttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä, vanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä itätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä kukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten kunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti hymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa synkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä, niille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli kauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle kalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan koivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu rauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan viihdyttäessä.
Mutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä viivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla kasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste, heijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria koulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä ja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on kysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja siskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita hämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, — kuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän!
Molemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan, tulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista. Raskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti eteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen majataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta vierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä rientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi nyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin.
"Kuinka poskesi palavat!" virkkoi hän hymyillen. "Kiipeäthän kuin vuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!"
"Oi, täällähän olen kuin kotonani!" huudahti hilpeästi toinen. "Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään eksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin näillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän ikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja tuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle kerrassaan vastenmielistä!"
"Mutta ovathan he kelpo poikia," vastasi ystävä, "tosin hiukan vallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä. Luulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan kortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät uskaltaneet."
"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki ympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne alas?"