"Ei suinkaan!" sanoi toinen. "Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja näköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet vaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet loistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset kimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla kunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!"
"Se onkin Nordingenin kirkko," kuului iloinen vastaus. "Tuolla vasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa meidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin kirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat. Siellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt kohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri lupa-aikana häitänsä viettääkään!"
"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää häitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta hyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi kesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla kauvempana myöskin Nordingeniin?"
"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan siellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon päärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat ja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan peittävät aution, synkän kartanon."
"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?"
"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta päärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja avataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi hyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan."
"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?"
"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona ja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla toisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli katon harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni rakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän minun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän haudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani. Kunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon saakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän."
"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?" kysyi ystävä hiljemmin.
"Oi ei!" vastasi surunvoittoisesti toinen. "Äitini kuoli matkalla, kaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää Saksanmaan povessa."