Jos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa noiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan ja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen ja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin kasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä kasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla katsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja haaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja viattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin keväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla kasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta, kuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan kesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista tavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä palkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen, joka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana kysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja ennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta usein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta menneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen kehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista katseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä hymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen ainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja hänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan ja hellitään, — siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että jokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy. Tämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut sinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi hänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo.
Nuoren toverinkin näytti tämä salainen, hellä tunne valtaavan, sillä hän laski kätensä ystävänsä olalle ja sanoi, rehellisine ja avomielisine silmineen ystävällisesti katsoen häneen:
"Kyllä vain isäsi mahtaa ihastua, kun tulet jo tänään, päivää aikaisempaan, kuin hän sinua odottaa!"
"Oi niin! Isäni, rakas, rakas isäni! Herra minua auttakoon aina olemaan hänelle iloksi! Et usko, Albert, miten minua välistä pelottaa! Tiedänhän, että isä minuun kohdistaa kaiken elämänsä ilon ja toivon. — Entä jos en tulisikaan sellaiseksi, kuin hän tahtoisi! — Minä — hänen ainoa lapsensa!"
"Ei, tuo on jo liikaa!" huusi toveri ja riuhtaisihe ystävästään irti. "Ihmelapsi olet ollut ensimmäisestä koulupäivästä saakka, kaikkien opettajien ihastus! Ei ankara vararehtorikaan ole löytänyt sinussa vähintäkään moitittavaa! — Ja sinä pelkäät, että oma, lempeä isä sinun tähtesi joutuu epätoivoon! Olethan toki luvannut heittää kaikki synkkämieliset haaveilut. Molempina matkapäivinä olit sinä sula ilo ja riemu. Aina oli pää ulkona akkunasta tähystelemässä, eikö jo rakkaita vuoria näkyisi! Mutta niitäpä sadepilvet peittivät, niin että vasta aivan läheltä näkyivät. Yöllä et silmiäsi ummistanut. Ja kun tie alkoi nousta vuorelle, rukoilit ja pyytelit niin kauniisti paksua, pörröistä kuskia, kunnes hän todella antoi sinun istua vieressään kuskinpenkillä. Mutta nyt täällä, kodin kynnyksellä, rakas Nordingen silmäisi edessä, murrat suuta, väännät päätä ja alat tuhmia tuumiskella! — Ei, tule, tule jo! — Varjot venyvät pitkiksi! Meidän täytyy kiiruhtaa vaunuja vastaan!"
"Oho!" huudahti toinen ja veti vikkelästi pois käsivartensa, johon toveri juuri oli tarttunut. "Elä luulekkaan minun uudestaan kiipeevän kuumiin vaunuihin, ajaakseni muka niissä metsämajataloon asti, jossa ei kukaan minua tänään odota, eikä ole vastaanottamassa. Tästä juoksen viidakon läpi alas, — vehnävainiota pitkin, — ja yli puron, niin olen tuossa tuokiossa kotona. Metsämajatalon isäntä ottakoon huostaansa tavarani, kunnes huomenna lähetän niitä noutamaan."
"Ei, ei, Valter! Tuo tuuma ei minua miellytä!" vastusteli ymmärtäväisempi ystävä. "Katsoppas vaan, miten laaksossa jo hämärtää. Kaikista kuiluista nousee jo sumu ja saattaa sinua vahingoittaa."
"Nuoko harsohaltijat! — Eivät ne maalaiselle mitään pahaa tee. Oudolle muukalaiselle vaan saattaisivat ne ehkä kuiluissa käydä vaarallisiksi. Elä minun tähteni huolehdi! Kiipee sinä vaan postivaunuihin ja sano herttaiset terveiset minulta paksulle kuskille. Mutta huomenna, kun saavut kotiin vanhempiesi, siskojesi ja lystikästen pikkuveikkojesi luo, elä silloin onnessasi kokonaan unhota minua. Minä puolestani kerron isälleni paljon sinusta."
"Rakas Valter!" sanoi toveri, laskien molemmat kätensä ystävänsä olkapäille ja katsellen kaihomielin häntä silmiin. "Kokonaista neljä viikkoa täytyy minun siis tulla toimeen ilman sinutta! Mutta palausmatkalla, viimeisenä maanantaina Heinäkuussa, silloin tapaamme taas metsämajatalossa, eikö niin?"
"Kyllä! Tahi vielä kernaammin täällä ylhäällä! Jo ennen metsämajataloon tuloa, Weissbachin putouksen luona, nouset sinä postivaunuista ja astut puron vasempaa rantaa kiertelevää polkua ylös. Silloin ehdit tänne rinteelle hyvän aikaa ennen vaunuja. Ja täällä tapaat minut, sekä isäni, joka minua saattaa. Ja meheviä päärynöitä puutarhastamme ja vanhan Pirkon leipomia mainioita mantelirinkeliä pitää myöskin olla matkassa mukana."