Postitorven raikas kajahdus säesti viimeisiä sanoja. Jo kuului metsästä nuorukaisten takana hevosten hirnuntaakin ja raskaitten vaunujen ratinata. — Vielä lämmin kädenlyönti — reipas "Hyvästi" ja "Herran haltuun" ja toinen nuorukainen riensi takaisin kuusikkoon vaunuja vastaan. Toinen taas juoksi läpi matalan pensaikon rinnettä alas, raivaamatonta, mutta tuttua polkua, luonnonrakentamia jättiläisportaita myöten. Kulkiessaan äkkijyrkkien vuoriseinien välissä, sai hän pian matkatoverikseen kielevän, pienen vuoripuron, joka kiiltävänä ja arkana, kuni sisilisko ikään, kiemurteli kivien lomissa, mutta, kuta kauvemmaksi tultiin, kasvoi ja voimistui. Monet rankkasateet olivat puron ylpeyttä ja rohkeutta niin paisuttaneet, ettei poika pian tuntenutkaan sen hurjaa pauhinaa vanhan leikkitoverinsa tutuksi ääneksi, eikä enää voinut juosta kilpaa huimaa vauhtia kiitävän veden kanssa. Alempana, missä Nixenfall-putous, Schwarzbach-puroon laskiessaan, liehuttelee kuultavia harsojansa yli korkean kallion, oli koko vihanta kallion-uoma veden vallassa. Pitkin vuorenseinää kahlatessaan, löysi Valter vain siellä täällä kostean kiven jalan-astimeksi ja pääsi siten kuitenkin viimein vuorensolasta.
Mutta alhaalla oli vesi kokonaan vienyt pelloille johtavan sillan. Ja puro oli niin raivokas ja valtava, ett'ei Valter, niin kuin monasti ennen, uskaltanut kahlata sen poikki hyppäämällä kiveltä kivelle. Hetken aikaa harhaili hän haeskellen pitkin rantaa, mutta päätti viimein pysytellä metsässä puron vasemmalla puolella ja vasta Nordingenin luona kivisillan kautta koittaa päästä Schwarzbachin yli.
Tie, jonka Valter nyt valitsi, oli pitempi ja isä oli monasti häntä kieltänyt sitä iltasin käymästä, sillä metsässä oli suonsilmiä ja pohjattomia hetteitä, joissa varomaton ja osaamaton matkamies saattoi joutua suureen vaaraan. Mutta nytpä ei ollut valitsemisen varaa. Valterille oli polku tuttu ja olihan hän sitä paitsi kaksi vuotta vanhempi nyt, kuin silloin, kun isä häntä viimeisen kerran kielsi. Ei isäkään nyt olisi voinut vastaan panna, jos olisi läsnä ollut.
Valter siis kääntyi astumaan kapeata, purosta poispäin metsän helmaan johtavaa polkua. Mielenjännitys, joka edellisinä öinä oli karkoittanut unen hänen silmistään ja tänään saanut häntä ensin vuorelle kiipeämään ja sitten kilvan Schwarzbach-puron kanssa ahdasta vuorensolaa alas juoksemaan, lauhtui nyt iltametsän rauhoittavassa, syvässä hiljaisuudessa. Poika ei itsekkään tietänyt, miten väsynyt oli. Hitaasti astui hän puitten suojassa eteenpäin, muistellen miten usein isän seurassa oli täällä kävellyt ja ajatellen vanhoja tarinoita, joita oli kuullut tästä metsästä kerrottavan. Vanha, harmaahapsi metsästäjä, joka kuului vanhan herrasväen jälkeenjättämiin peruihin ja vieläkin eleli herraskartanossa, oli hänelle kummallisimmat jutut kertonut. Pojalle johtui mieleen, että hän itsekin oli "sunnuntailapsi". Olihan vanha Pirkko hänelle kertonut, että hän oli syntynyt pyhä-aamuna, juuri kirkonkellojen soidessa; oli kuiskannut, että hän sentähden saisi maailmassa nähdä ja kokea kummempia, kuin tavalliset tervesilmäiset, kristityt ihmiset. Hän oli silloin isältä kysynyt, miten oikein niitten "sunnuntailasten" oli laita, jotka, niinkuin hänkin, olivat kirkonkellojen soidessa syntyneet. Isä oli vastannut, että hyvin oli sellaisten lasten laita, joita rakkaat kirkonkellot kohta syntymähetkellä siunausta toivottaen tervehtivät. Kun Herra Jumala kellojensoitolla kutsuu kansaansa kokoon, tapahtuu se armon ja siunauksen antamista varten. Siunauksen lupauksena oli hänen armas äitinsäkin pitänyt kirkonkellojen pyhää kaikua, kun hän, pienoinen vastasyntynyt käsivarrellaan, palavin rukouksin kiitti Jumalaa lapsukaisestansa ja lupasi uskollisesti ja vakavasti valvoa sen kehitystä ja kasvattaa sitä Jumalan tahdon mukaisesti. Armas äiti ei tosin enään ollut poikaansa hoivaamassa, mutta itse tämä jo oli kylliksi varttunut Jumalan tahtoa tajutakseen. Kunhan hän vain aikaisin opettelee sitä noudattamaan ja Jumalan armolahjoja vastaan-ottamaan, niin hän kyllä aikaa myöten saisikin nähdä kauniimpia ja kummempia, kuin sellaiset ihmiset, jotka nukkuvat, eivätkä mistään kellonsoitosta ota herätäksensä.
Sitten oli isä ottanut hänet mukaansa huoneeseensa, missä äitivainajan suuri, kaunis kuva riippui ja oli hänelle kertonut niin paljon herttaista tuosta armaasta äidistä; miten hyvä hän oli ollut, miten kaikki, jotka hänet tunsivat, häntä ihailivat ja rakastivat ja kuinka sydämellisesti hän pientä Valteriansa rakasti. Vaikka hän olisi kärsinyt kuinka katkeria tuskia — ja äitiraukalla oli ollut paljon suruja ja murheita kärsittävänä — niin paikalla hän unhotti ne kaikki, kun vaan lapsi tuotiin hänen luoksensa. Sen kanssa oli hän nauranut ja leikkinyt ja sen parissa itsekin tullut lapseksi. Viimeiset voimansa oli hän pannut alttiiksi ohjataksensa poikansa ensimmäisiä horjuvia askeleita, kun tämä opetteli kävelemään. Ja kuolinhetkellään, vieraassa maassa, kun kaikki maalliset tuskat ja kärsimykset jo olivat häipyneet pois ja hän oli voittanut eronkin katkeruuden, silloin oli hän autuaallisesti hymyillen kuiskannut kuulevansa kirkonkellojen soivan, niinkuin ne Valterin syntyessä olivat soineet, — ne olivat uuden, vasta sarastavan päivän huomenkellot.
Nuori matkamies oli käynyt hyvin vakavaksi. Ajatukset olivat siirtäneet hänet kauvas menneisyyteen ja nyt, kuten niin usein ennenkin, heräsi hänen mielessään tuhansia kysymyksiä, arkoja, himmeitä aavistuksia ja arveluita tästä aikaiseen manalle menneestä äidistä, jonka kohtalo oli hänelle kokonaan hämärään verhottu. Isä ja vanha Pirkko, jotka yksin olisivat voineet verhoa siirtää, olivat siitä kerrassaan kieltäytyneet. Kun hän kiivaasti kyseli, lohduttivat he häntä sillä, että hän kyllä, kunhan tulisi ymmärtäväisemmäksi, saisi tietää kaikki. He olivat hänelle kertoneet yksityisiä, pieniä piirteitä äidin elämästä, hänen hyväsydämisyydestään, alttiiksiantavaisuudestaan, nöyryydestään ja herttaisesta huolenpidostaan. Siten olivat he vilkkaan pojan sielussa virittäneet synnynnäisen lapsenrakkauden tulen hehkuvaksi, haaveilevaksi liekiksi, mutta joko ehdon tahdon, eli satunnaisesti, eivät he olleet antaneet tuolle pojan sydämensopukkaan pystyttämälleen pyhimyskuvalle mitään varmaa taustaa. Orpopojan etsivä silmä koetti turhaan temmaista äitinsä mielikuvituksen utu-olentojen varjovaltakunnasta ja saada hänen elämästänsä selvän ja tarkan kuvan.
Pitkällinen, parantumaton tauti oli vienyt nuoren äidin aikaiseen hautaan. Mutta kun isä ajatteli hänen vaikeita kärsimyksiänsä, kun niitä muistellessa uskollisen Pirkon ryppyisiä poskia pitkin kyyneleet hiljaa vierivät ristissä oleville käsille, silloin tunsi Valter varmasti tunnossansa, ett'ei tässä voinut olla kysymyksessä vain kuolintautia sairastavan ruumiilliset tuskat. Hänen äitinsä ei ollut eläessään onnellinen! — Hyvä, — ja puhdas, — rakastettu ja vielä kuolemansa jälkeenkin omaistensa mielestä pyhimys, — mutta täällä ollessansa onneton! — Onnetonko? — Olihan hänellä ollut isä, tuo kaiken mahdollisen täydellisyyden juurikuva ja pieni Valterinsa, jota niin hellästi oli rakastanut! — Tässä oli poikaraukan elämän suuri arvoitus, arvoitus, jonka selvittämiseen hän olisi uhrannut vuosia nuoresta elämästään. Kerran, kun hän innokkailla kysymyksillä ja sydämellisillä rukouksilla oli koittanut taivuttaa vanhaa Pirkkoa kertomaan, oli tämä itkien pyytänyt, ettei Valter viekottelisi häntä tottelemattomuuteen hyvää isäntäänsä vastaan ja lupauksensa rikkomiseen. Tämä pyyntö pani esteen kaikille tutkimuksille ja tiedustelemisille, sekä sillä, että muullakin taholla. Isän tahto oli Valterista pyhä. Syvällä kunnioituksella hän nyt kavahti menneisyyden salaisuutta, joka isällekin oli niin tuskaa täynnä. Mutta miten mahtanee nyt käydä, kun hän pitkän poissa-olon jälkeen paljoa vanhempana ja vakavampana palajaa kotiin? — Onkohan isä nyt avomielisempi häntä kohtaan? Pitäneekö häntä sen luottamuksen arvoisena, että murtaa menneitä vuosia sulkevan sinetin ja sallii pojan luoda silmäyksen vanhempainsa entiseen elämään?
Mietteisiinsä vaipuneena astui Valter näin metsän siimeksessä eteenpäin, eikä huomannut yhä sakenevaa hämärää, Nytpä kääntyi polku äkkiä jotenkin jyrkkää äyrästä alas. Siinä oli vuori työntänyt ikäänkuin viimeisen kallioportaansa laaksoon. Puita kasvoi täällä harvemmassa, ja Valter saattoi vapaammasti katsella ympärilleen. Rinteen alla, hänen jalkainsa juuressa, aukeni puitten piirittämä vehmas, vehreä niitty ja sen kupeella lepäsi kaislalampi, joka kauvempana lännessä pisti ulos metsästä ja metsän ja vainioitten vaiheilla salli Schwarzbach-puron virrata hiljaisten vettensä läpi. Vain vähäisen osan lammin tyyntä pintaa pani raju puro väräjämään.
Lainoset, jotka se eteenpäin rientäessään työntää liikkeelle, murtuvat molemmin puolin rannan puunjuuriin, tai hyppelevät arasti vähän matkaa viileätä vedenkalvoa, kunnes kaikkialla rantamilla kasvava kaisla kätkee ne helmaansa ja niitä hiljaa huojuen levolle tuudittelee. Täällä metsässä, missä melkein käyttämätön polku lammen luoksi polveili, oli vesi tummaa ja hiljaista. Pieniä, raju-ilmojen katkaisemia tammen-oksia lepäsi tyynellä pinnalla yhtä liikkumattomina, kuin lumpeen leveät lehdet ja valkoiset kukkaistähdet. Uupunut iltatuuli oli auringon kera käynyt levolle. Synkkä pilvivaippa oli taas sulkeutunut ja vaipunut alemmaksi, iltaruskosta viivähti vain vielä pari himmeästi hohtavaa valojuovaa sen reunamilla. Ilma oli painostava. Äänetöntä hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sammakkojen surunvoittoinen kurnutus. Valter tunsi seudun varsin hyvin. Se oli hänessä aina herättänyt salaista, kauhunsekaista mieltymystä. Vihanta niitty oli rehevimmän kasvullisuuden peitossa piilevä suo. Kansa kutsui sitä vainajavainioksi ja tuonentarhaksi, sinne kun monta vuotta sitten oli uponnut, ensin oppinut kasvientutkija ja kohta jälestäpäin köyhä vuoristolaisvaimo poikinensa, jotka olivat olleet metsässä risuja kokoomassa. Paikalla kuului kauheasti kummittelevan. Siellä surmansa saanut oppinut herra oli muka ollut paha pakana, joka ei ollut koskaan kirkossa käynyt, vaan oli pitänyt yhteyttä pahojen henkien kanssa, jotka vieläkin joka yö pitivät kokouksiansa hänen haudallansa. Seudun maakansa karttoi tätä paikkaa ja harvoin käytettiin kapeata, suon reunaa kiertelevää polkua. Toisin paikoin oli se aivan hävinnytkin nopeakasvuiseen nurmeen ja sammaleeseen. Valter ei pelännyt metsän tuntemattomia kummia. Päinvastoin miellytti häntä niiden herättämä mielenjännitys. Mikä vain oli salaperäistä, oli aina ihmeellisesti viehättänyt Valteria ja tämä yksinäinen paikka kietoi nytkin taikaverkon tavoin väsyneen pojan mielen valtoihinsa. Hänen päähänsä pisti odottaa metsässä, kunnes tulisi aivan pimeä ja sitten oikein hämmästyttää isää. Hän ei tahtonut kotia lähetessään tulla huomatuksi, vaan kuvaili mielessään, miten olisi hauskaa astua sisään aivan äkkiä ja odottamatta. Vanhaa Pirkkoa tosin ei käynyt pelottaminen, hän kun oli heikko ja säikkyi vähästä. Mutta isän luo, jonka oli tapana myöhään iltasin istua huoneessansa lukemassa ja kirjoittamassa, voisi hän hiipiä puutarhan läpi ja kiivetä avonaisesta akkunasta sisään, kuten ennen pienenä poikanakin oli tehnyt. Ja täällähän oli niin ihanata! Täällä teki hänen mieli odottaa sopivata hetkeä!
Valter istahti rinteelle jättiläisvaahteran alle. Sylityksin lepäsivät lampi ja suo hänen jalkainsa juuressa. Metsä sulki molemmat vihantaan helmaansa. Veen valio, kookas kaisla oli pistänyt sinne tänne niityn kukkien joukkoon jonkun korkean korren, ikäänkuin varoitusmerkiksi matkaajalle, ettei ollut petolliseen pohjaan luottamista. Pojan lepopaikan edustalla oli kaisla molemmin puolin siirtynyt syrjemmäs, jättäen näköalan vapaaksi. Vesi muodosti tässä pienen lahdelman, sillä tuonentarhasta pisti lampeen kaita niemenkaistale. Tätä pientä lahdelmaa reunusti yhdeltä puolen niityn kukkaset ja hienot heinähelpeet, toisella taas rinteen kivikolta veteen ulottuvat vattupensaat ja sammaleet. Tänään, sateen vielä pisarrellessa, oli tässä syrjäisessä lahdelmassa lumpeenkukka avannut valkokupunsa. Nuori kukka ei ollut vielä valvoen viettänyt ainoatakaan yötä metsässä. Vihannan vartensa varassa lepäsi se nyt liikkumatta lahden keskellä ja katseli ihmetellen ja haaveksien illan hämyyn. Salamoita suihkaili silloin tällöin puiden lehvien lomitse. Matalan niemenkaistaleen päässä törrötti salaman iskemä tammenrunko, joka ojensi molemmat jälellejääneet, puoleksi hiiltyneet oksansa yli lammen. Illanhämärässä näytti sen tumma, outo muoto jättiläisnoidalta, joka, laihat käsivarret levällä, pitkään, laahaavaan viittaan verhottuna, astuu yli vetten ja taikojansa yön selkään sopottaa. Sen takana leijaili yli suon juhlallisia utukulkueita. Toisinaan seisoivat usvahaamut ikäänkuin jähmettyneinä paikoillaan, toisinaan liehuivat ne taas hurjassa leikissä ristiin rastiin, kun vaan uinuva yöviima henkeänsä veti ja kaisla humisten huokaili. Yksinäinen sirkka sirkutti iltavirttänsä. Viidakosta kajahti huuhkajan huuto. Valter lepäsi pää käden nojassa. Haaveksien hänen silmänsä seurasivat suolla leijailevia sumuhaamuja ja ajatukset pyrkivät väikkyvän usvan lailla lentelemään sinne tänne. Jo painuivat silmät umpeen. Olkihattu vierähti kiharoilta maahan ja väsynyt, raskas pää vaipui sammaleiselle puunjuurelle.