Kahta kovemmin ja surullisemmin valittivat silloin sammakot lammessa. Kahta kolkommin huusi metsässä huuhkaja. Yötuuli havahti ja ravisteli kiivaasti puitten latvoja. Kylmästi pyyhkäisi se nukkujan kuumaa otsaa. Mutta poika ei kuullut mitään, ei tuntenut mitään. Hän nukkui sikeässä unessa. Ja lepoon laskeusi taas tuulikin. Hiljaa seisoivat taas, kuten ennenkin, metsän puut. — Kesäyön tummimmat varjot verhosivat metsän, tuonentarhan ja sammakkolammin. — Silloin tällöin kajahteli kautta ilmojen kaukaisia ääniä; — yksin, — parittain, — useampia peräkkäin. Nordingenin kirkko, ijankaikkisuuden harmahtava vartio, luki tornissansa kuluvat tunnit ja neljännekset ja antoi yksitoikkoisen saarnansa ajan katoovaisuudesta päivin ja öin kaikua laaksoon. Päivänvalossa, elämän hyörinässä, puhuu kellon ääni useimmille ainoastaan maallisista asioista. Työhön kehottaa ja kiiruhtaa se seudun ahkeria maamiehiä ja ketteriä kankureita, kutsuu heitä työhön, yksinkertaiselle aterialle ja iltalevolle. — Mutta öisin, heidän vuoteella levätessään, mitähän vanha tornikello heille silloin virkkaa? — Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista unta nauttivat, eivät kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita ruumiin tahi sielun vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa jäsenissä tauti polttaa, joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto riistää rauhan sydämestä ja unen silmistä, — mitä tuntilyönnit niille puhuvat? — Ovatko ne armottomia matkapylväitä, joista nuo onnettomat huokaillen laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut ja kuinka pitkä jo tuska sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava polku? Tietävätkö, että noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava, on heille oleva rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on astuminen, kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, — ja vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, — raukat? — Onnellinen sinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon maa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! — Onnellinen sinä, — jos kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe ja huoli, jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! — Tunnethan toki toivosi perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan sormi, joka sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee sydämesi lyönnit ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee kyyneleet silmistäsi, — Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee sinua varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli kärsivällinen ja toivo alati! —
Taas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti verkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen sihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia hyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli olisi joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa. Mutta ei tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat liikkumattomina ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta, joka vuoden juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään pystyttänyt, oli näkyvissä vaan pari myöhästynyttä, tänään lomalla olevaa kultakuoriaista. Kiiltävässä virkapuvussansa palasivat nämä mehiläiskuningattaren toimeenpanemista tanssijaisista, joita tänään oli pidetty eräässä puutarhassa laaksossa. Ne olivat varmaankin kurkistaneet hiukan liian syvään seljakukkien silmiin, sillä ne harhailivat nyt, tuoksusta huumauksissaan, hämärässä sinne tänne, etsiskellen vihantaa telttaansa rinteen pensaitten alla. Hurmaavain tuoksujen tavalla kumpusi kosteasta maaperästä ihmeen hiljainen soitto ja kuiske: lauhassa kesäyössä kautta tienoon kuuluvia, hentojen keijuisten metsätarinoita. Pienet nurmenkukat ja heinänhelpeet tyhjensivät sydämensä toisillensa ja valittelivat kulunutta, raskasta työpäiväänsä. Aikaisesta aamusta asti oli niiden näet täytynyt kantaa sadepisaroita, kastella vanhoja puunjuuria ja janoisia pieniä sammalmättäitä, jotka aina tuppautuvat tielle, kun tammet ja pyökit jotakin tarvitsevat. Vedenkanto on koko lailla vaivaloista työtä ketoneilikoille, vienoille sinikelloille, hennoille kieloille ja lempeille nummenkukille.
"Vieläpä näin myöhään yölläkin tässä täytyy seisoa kumarassa, kannattamassa suuria vesipisaroita!" nurkuivat nyrpeinä nummenkukat. "Eikä edes pieninkään tuulenhenki meitä armahda, nostamalla taakkaa hartioiltamme ja vierittämällä vettä maahan!"
Kolme hentoa, pitkää heinänkortta seisoi likekkäin. Ne pudistivat moittivasti hienoja helpeitänsä. Yksi puhkesi kiivaasti torumaan:
"Mitäpä oikeutta tuollaisilla tukevilla nummenkukkasilla on pitää noin suurta puhetta ja nostaa sellaista melua, kuin olisi heille suurikin vääryys tapahtunut, ell'ei vaan kaikki tuulet heidän avuksensa riennä. Katsokaapas vain meitä, kuinka paljon enemmän meillä on kannettavana!"
Ja heinänkorsi ojensihe oikein suoraksi ja piteli vapisevine, heikkoine käsivarsineen raskasta, hopeakirkasta sadepisaraa korkealla. Sen toverit huusivat silloin: "Katsokaa, katsokaa! Meidän ovat vielä isommat!" Mutta kun he kaikki koittivat nostaa taakkaansa oikein korkealle, horjahtivat he ja törmäsivät yhteen. Kolme raskasta vesipisaraa suli yhdeksi ja tämä suuri, kylmä pisara vierähti nukkuvan pojan otsalle.
Säikähtäen kavahti Valter pystyyn, hieroi unen silmistänsä ja jäi, vaahteranrunkoon nojaten, istumaan. Yö ei ollut enää hänelle pimeä. Hänen aistinsa olivat tulleet ihmeellisen tarkoiksi ja tajusivat nyt täydelleen keskiyön metsän salaperäistä elämää. Suhina ja kuhina hänen ympärillänsä puhui nyt hänelle täysin ymmärrettävää kieltä, kasvit ja hyönteiset olivat kuin vanhoja ystäviä. Ihastuksissaan kuunteli hän heidän salaisia keskustelujansa ja tunsi niistä virkistyvänsä ja reipastuvansa, niinkuin janoinen pyhiinvaeltaja, jolle vilpoisesta lähteestä virvoittava vesi suihkuaa.
Kun Valter herätessään liikahti ja muutti asentoa, häiritsi se kunnian-arvoisen sammakon suloista lepoa, joka oli vaipunut mietelmiin rannalla kasvavan leveän leskenlehden alle. Hädissään ja kauhistuksissaan vetäytyi viaton haaveilija ihmissaappaan kamalasta läheisyydestä, — se kun ei ollut sellaista kapinetta koskaan ennen nähnyt, — ja heittäytyi päistikkaa lahdelman keskelle. Vesi sulki sen syliinsä, mutta roiskahti samalla korkealle ja kasteli kokonaan valkoisen, veden kalvolla keinuvan kukkasen. Hajalleen hypähtivät kultakuoriaisetkin, jotka jo hiljan olivat huomanneet nuoren lummekukan ja ihaillen ladelleet sen ympärillä. Nyt lensivät ne sille palvelustansa tarjoomaan ja saivat auttaa sitä pudistamaan kirkkaita pisaroita pois valkeilta lehdiltään. Siten solmittiin tuttavuus.
Kummallinen, hillitty yskä kajahti nyt pensaikosta.
"Kas, hyvää iltaa, herra professori! Eipä ole ollut mulla kunnia teitä pitkään aikaan tavata!" huusi yölepakko, joka kieppuen lenteli sinne tänne hiiltyneen tammenrungon ympärillä. Ja kun lummekukka ja kultakuoriaiset uteliaasti vilkaisivat ympärilleen, kiilui heille rannan pimennosta vanhan huuhkajan suuret silmälasit vastaan.