"Sotaharjoituksia varten kai tekin olette metsään saapunut?" kuului taas yölepakon ääni. "Paljon on teiltä jo hukkaan mennyt, herra professori! Turilasten juhlaparaati on jo ohitse; kovin oli komea! Turilasrykmenteillähän on, kuten tunnettu, paras musiikki koko armeijassa."
"Vähätpä minä paraateista ja kenttäharjoituksista!" ärähti ylenkatseellisesti huuhkaja. "Yksinomaan muinaistieteellisiä tutkimuksia varten olen tänne vuoristoon tullut. Täällähän kuuluu vuoren onkaloissa olevan roomalais-aikuisia, harvinaisia rahoja löydettävissä. Niitä täytyy etsiskellä. Totta puhuakseni olen tieteellisiä tutkimuksia varten lähtemässä pitemmälle matkalle, sisarenityttären, nuoren tarhapöllön kanssa, jonka hyväksi matka oikeastaan tapahtuukin. Tuolla rakkaalla lapsella on nimittäin suuri perintö saatavissa, mutta kun emme voi tarpeeksi selvään todistaa hänen polveutumistansa suoraan Minervan pöllöstä, niin on asia vielä riidan-alainen. Tuo sukuperä ei suinkaan ole paljas sukutarina. Sentähden lähdemme nyt Italiaan ja Kreikkaan, vanhoista rahoista ja kuvapatsaista kokoomaan todistuskappaleita asian ratkaisua varten. Katselkaapas vain, kunnian-arvoisa ystäväni, nuorta neitiä, miten komeasti kaareva hänen nokkansa on ja kuinka syvämietteinen pääkallon muoto!"
Nuori tarhapöllö lentää lehahti moitteettoman somasti yli lahdelman, laskeutui hiiltyneelle tammen rungolle ja tervehti armollisella päännyökkäyksellä yölepakkoa.
"Rikas ja jalosukuinen perinnönsaaja!" kuiskasi kultakuoriainen toverilleen.
"Niin kyllä! Perinnönsaaja ja hyvin vanhaa aatelissukua, — mutta suostunpa kunniatta räpytteleimään kuoliaaksi lähimmässä hämähäkin verkossa, ellei hän ole olevinaan kauheasti oppinut! Veressä on vika, luota siihen, — huomaahan sen jo nokanpäästä!"
Ja ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen, niin että kirkkaaksi kiillotetut olkaliput kauvas yön pimeyteen välähtivät, kääntyi kultakuoriainen pois ja alkoi taas liehakoida hiljaista lummekukkaa. Se kertoi tälle mehiläiskuningattaren tämänpäiväisistä hovitanssijaisista, luetteli kaikkien siellä enimmin ihailtujen kaunottarien nimet, mainitsi purppuraruusun, sammalruusun, iloisen burgundiruusun ja pienen, keikailevan Dijon-ruususen. Sitä huvitti suuresti kertoella kaikista näistä tuntemattomista ihanuuksista viattomalle, nuorelle vesikukkaselle, joka ei ainakaan ollut liian oppinut, eikä ollut koskaan luonut silmäystäkään ulos maailmaan. Oli niin hauskaa nähdä sen lapsellista ihmettelyä ja vastata sen teeskentelemättömiin kysymyksiin.
Yksinkertaisempaa kasvatusta tuskin lienee, kuin minkä vesikukkanen saa tyynen ruohikkolammin kalvon alla, varsinkin jos lampi sijaitsee tiheän metsän ja syrjäisen vuorilaakson yksinäisyydessä. Siellä vilpoisesta pohjasta kasvavat vesikukkaset ovat vaatimattomia luonnonlapsia. Eivät ne tiedä mitään puutarhakukkien turhasta itsetunnosta. Ja kun kultakuoriainen ei voinut ymmärtää, kuinka suloinen vesiruusu oli jäänyt kutsumatta mehiläiskuningattaren tanssijaisiin ja kun se sanoi pitävänsä huolen siitä, että erehdys pian korjattaisiin, pudisti kukkanen kieltävästi päätänsä, arvellen, ettei hänen laisensa väritön ja tuoksuton vesikukka ollenkaan sopisikaan kukoistavaan ruusutarhaan. Sanoi kuolemaksensa pelkäävänsä, jos täytyisi, muitten ruusujen lailla, seisoa huimaavan pitkän varren varassa, okaitten ja piikkien keskellä. Ja jos mehiläiset ja kultakuoriaiset, suloisia sanoja ja sukkelia kysymyksiä kuiskien, hyörisivät hänen ympärillänsä, niin ei hän varmaankaan kykenisi vastaamaan niin mitään. Kultakuoriainen selitti, ettei hovissa väri ja tuoksu merkinneet mitään, sillä kukapa siellä edes saattoi tietää, oliko väri luonnollinen, vai keinotekoinen! Ei, hovissa riippui kaikki suvusta. Kaikki ruusut saivat tulla hoviin ja olihan lumpeenkukkakin ruusu, vedenruusu. Kuoriainen kertoi vielä, että siellä tänään suuresti oli kunnioitettu kahta kalpeata ranskatarta: "Madame Hardi" ja "Madame Plantier" ruusuja ja ennen kaikkia ihanata etelätärtä "Centifolia unicaa", joka oli lumpeenkukkaakin kalpeampi.
Tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö oli hetken aikaa kuunnellut kuoriaisen ja lumpeenkukan keskustelua ja huomannut sen kovin typeräksi ja mitättömäksi. Nuori tarhapöllö näet piti kaikkia keskusteluja typerinä, joihin hän ei itse ottanut osaa. Sentähden armahti hän nyt heitä ja puuttui puheeseen. Hän pilkkasi kuoriaista siitä, että tämä liian hätäisesti oli lukenut lummekukkaa kuuluvaksi laajalti haaraantuneihin ruususukuihin, vaikka hänessä huomasi selviä merkkejä sukulaisuudesta suuresti ihaillun, vasta muutamia vuosia sitten Eurooppaan tuodun, intialaisen ruhtinattaren "Viktoria regian" kanssa.
"Viktoria regia" oli lumpeenkukalle ventovieras nimi. Se ajatteli kaikkia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisiansa. Tätejä hänellä oli kahdeksan ja serkkuja seitsemänkolmatta, mutta Viktoria regiaa ei niiden joukossa ollut. Se kyseli rannan pienoisilta kukkasilta, mutta eivät edes siniset lemmikitkään, joilla kuuluu olevan parhain muisti, muistaneet nähneensä niin muhkeammista kukkaa. Jos kohta nuoren lumpeenkukan turhamielisyys ei ollutkaan kovin kehittynyt, oli hänessä sen sijaan sitä enemmän naisten toista sukuvikaa, uteliaisuutta. Se koitti sentähden kärsiä nuoren tarhapöllön vastenmielistä, rikkiviisasta ääntä ja kyseli ja tiedusteli tarkemmin ruhtinatar Viktoriasta.
Nuori tarhapöllö alkoi nyt kertoa erittäin romanttista tarinaa siitä, kuinka Viktoria regia oli tullut Eurooppaan rakkaudesta oppineeseen luonnontutkijaan, joka eräällä matkalla oli siihen tutustunut, ettei se oikein voinut kärsiä tätä pohjoista ilmanalaa ja ainoastaan hellimmän huolenpidon kautta saattoi hengissä pysyä, että se tavallisesti kuului asuvan taiteellisesti rakennetuissa lasilinnoissa ja vahvistavan voimiansa haaleilla kylvyillä.