Punainen liekki lausui vikkelästi: "Aivan kernaasti, jos vaan vielä muistan. Leikkipuhetta ja naurua, — hilpeätä, lapsellista pilaa. Ruusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen irroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui ilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana siitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin, että se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat olisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli revennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi nuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi surutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä pitää ja omistaa?'"
"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?" kuiskasi sininen valo.
"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme puoleksi auvennutta kukkaa," jatkoi toinen. "Ojentaa ne neitoselle ja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan pensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne olivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui hiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain todellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään, luoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi niistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki."
"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?" kysyi lumpeenkukka.
"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi ihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!' sanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen tulisoihdun liekkeihin."
"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka.
"Pakanallinen kuolin-uhri!" tuumasi professori huuhkaja, tyytyväisesti nauraa hohottaen.
Viheriäinen valo kertoi: "Ihana immyt seisoi vähän taaempana varjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen valkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin sattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat katseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja hehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin tummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat." "Kuinka surullisesti satakieli pensaikossa visersi!" huokasi sininen valo.
"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä", kertoo kullankiiltävä virvatuli. "Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan oli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä, uljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa intohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin kirkas ja kuuma, — niin leimuava, — niin häikäisevä! Mitäpä sen lyhyydestä! — Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa vaan!"
"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun tuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan", virkkoi yksivakaisesti sininen tuli.