Mutta rubiinihohtoinen valo huusi: "Silloinhan juuri tuo valkoverinen, hienokutrinen tyttö tuli puistoon ja kysyi veitikkamaisesti: 'Täytyykö minun hankkia itselleni toinen tanssija, Otto? Tanssimme on jo alkanut!' Hymyillen ja leikkiä laskien vei neito nuorukaisen mukanansa pois ja ruiskukkaseppeltä kantava impi astui hitaasti pensaikkoon."
"Ja seisoi yht'äkkiä yksinäisen haaveksijan edessä!" virkkoi toinen liekki, "'Vilho', huudahti hän silloin. 'Tuossahan vihdoinkin olet!' Kookas vakava mies kysyi epäillen, oliko tyttö häntä sitten etsinyt. Tämä kielsi hymyillen ja kysyi hajamielisesti, eikö hän sitten ollut tanssinut. 'Tiedäthän, Hanna, ett'en koskaan tanssi', vastasi vakava mies lempeästi. Tyttö muisti nyt hänen papillista virkaansa, mutta hänestä oli niin kovin ikävää, ettei Vilho edes tänäänkään tanssinut, vaikk'ei muuten koskaan sitä tekisikään!"
"Oi niin! Kyllä tiedän mitä hän siinä sanoi!" huusi punainen liekki. "Tyttö nojasi nuoren miehen käsivarteen, sanoen: 'Oi, Vilho! Et tiedä kuinka ihanata on liidellä täällä vihantain, mahtavien puitten alla, — uiskennella soiton sävelillä! — Ja lehmuksen tuoksu sitten! Nautitko lehmuksen tuoksusta, rakas Vilho? Katselitko ennen pimeän tuloa iltapilviä, noita korkealla taivaankannella purjehtivia, pienoisia, vaaleita iltapilviä? Ne ruskottivat ilosta, ikäänkuin niistä olisi ollut hauskaa nähdä niin paljon onnellisia ihmisiä!'"
"Poloinen, onnellinen lapsiraukka!" huokasi sinertävä valo. Viheriäinen tuli virkkoi: "Impi katsoi viehättävästi hymyillen nuorukaista suoraan silmiin. Tämä katseli häntä, otti hänen molemmat kätensä ja puristi niitä kiivaasti, mutta ei sanonut mitään. 'Oi, rakas, rakas Vilho! Oletko koskaan ollut näin ihanassa juhlassa? Näin vihantaa, näin tuoksuvaa kesää ei ole ennen ollut! — Oi sano toki, Vilho! Riemuitse sinäkin!'"
Sininen valo kuiskasi hiljaa: "Kuinka kalpea tämä oli! Raskaan huokauksen hän tukahutti ja kysyi: 'Sinä siis olet sydämesi pohjasta onnellinen ja iloinen, armas Hanna?'"
"'Niin sydämeni pohjasta onnellinen ja iloinen!' toisti tyttö ja hengähti syvään", puhui punainen liekki. "Ja ihmeellisesti säihkyivät silloin suloiset silmät."
"Vuodatettiinpa siellä kyyneleitäkin lehmuksen! alla! — Kuulin hiljaista nyyhkytystä," kuiskasi himmeä, sinertävä liekki.
"Niin", virkkoi viheriä virvatuli. "Yht'äkkiä vaaleni immyt. 'Vilho, Vilho!' huudahti hän levotonna. 'Sinä tuijotat niin kolkosti maahan! Varmaankaan et pidä sopivana ja oikeana, että olen näin iloinen, kun muutama viikko sitten vielä kävin surupuvussa armaan äitini kuoleman jälkeen?' 'Ei, Hanna, ei suinkaan! Niin en ollenkaan ajattele!' sanoi nuori mies ja sulki tytön lempeästi syliinsä. Tämä nojasi päänsä hänen olallensa ja ratkesi katkeraan itkuun. Sanoi halajavansa yhden ainoan ainokaisen kerran vielä katsahtaa armaan äitinsä silmiin, valitti nyt kaiken riemun keskellä tuntevansa suurinta kaipuuta, orvon ikävöimistä. Nuorukainen lohdutti lempeästi, veljellisesti — ja tyttö —."
"Niin. Tyttö tyyntyi tietysti", tokasi tulipunainen liekki. "Hän pyyhki kyyneleensä ja hymyili taas. Hän osasi jutella niin paljon, eikä aina vaatinut vastaustakaan. Kuinka suloisesti hän saattoi mielistellä ja rukoilla nuorukaista pyyntöönsä suostumaan. Tyttö tahtoi näet niin mielellään oppia ratsastamaan, niinkuin Ellen ja Maria. Otto opettaisi häntä, alkaisi jo huomenna, jos vaan hänen omatuntonsa, neuvonantajansa, hänen Vilhonsa, — kaikkein hyväin ja viattomain huvien ylimmäinen sallija, — jos vain hän suostuisi tuumaan ja ottaisi pulmaksensa asiasta isälle."
"Pyysikö hän niin herttaisesti?" virkkoi yölepakko. "Minusta on usein näyttänyt siltä, kuin olisi pyytäminen ihmisille hyvinkin vaikea työ."