"Enpä tiedä lieneekö se käynyt armaalle impyellenikin vaikeaksi, vai liekö joku muu seikka häntä huolestuttanut. Mutta riippuessani matalalla oksalla lehmuksessa kuulin hänen sydämensä sykkivän ja näin hänen usein pysähtyvän hengähtämään. Kalpea mies kyllä näki hänen rukoilevan katseensa, näki hänen punastuvana, vapisevana seisovan edessään. — Kuinka sanomattoman sorea hän oli." — Mutta nuori mies ei heltynyt. Oli vain ääneti ja virkkoi viimein vakavasti: 'Tiedäthän, Hanna, mitä äiti ajatteli naisten ratsastamisesta?' — Kyllähän hän sen tiesi, kyllähän rakas äiti oli pitänyt sitä hyvin vaarallisena, — mutta onhan isällä niin vakavia hevosia, — ruskea Pojuhan on tyyni kuin lammas. Nuori mies sanoi ruskean Pojun olleen talossa jo kaksi vuotta sitten, kun hän, matkoilta palattuansa, niin mielellään olisi tahtonut ottaa neitoa mukaansa ratsastusmatkoille vuoristoon. 'Niin, se oli silloin, Vilho,' vastasi tyttö. 'Mutta ajattele toki Ottoa! Otolta ei äiti varmaankaan olisi sitä kieltänyt!' 'Oletko siitä niin varma, Hanna?' kysyi kolkosti nuorukainen.
"Ukkonen jyrähteli kaukana vuoristossa", sanoi sininen liekki. "Kuulitteko? Kuulitteko? Ja näittekö? Kun tyttö nosti silmänsä, olivat ne kokonaan kyynelissä. 'Vilho, Vilho', huudahti hän. 'Kyllä näen, että hauska tuumamme raukeaa! Oi, elä katso minuun noin suruisesti! Ethän toki uskone rikkovani äidin tahtoa vastaan, kun sinä kerran siitä minua muistutit.' Taas vierähtivät kyyneleet kasvoja pitkin. Rukoillen otti hän nuorukaista kädestä ja sanoi hiljaa: 'Sanothan veljellesi, ett'emme saa ratsastaa! Oi, rakas Vilho, sano sinä! Minä en saata!' Nuorukainen huokasi syvään ja nyykähytti myöntävästi päätään. Tyttö kuuli askeleita ja läksi pois kyyneleitänsä salaamaan."
"Oi! Se oli iloinen veitikka, tuo kultainen Otto!" huusi rubiinitulonen. "Tuossa hän taas oli! Kuinka hyvää teki katsella hänen säihkyviin silmiinsä! Hän kysyi veljeltänsä, missä Hanna oli, mutta kuunteli tuskin vastausta, ryhtyessään ystävällisesti nuhtelemaan Vilhoa siitä, ett'ei tämä koskaan ollut kertonut, kuinka ihmeen ihana tenhotar hänen sisarensa oli. 'Hanna ei ole sisareni', vastasi toinen. Kyllähän hän sen tiesi, mutta sisaren nimi oli niin herttainen. Hän melkein kadehti veljeänsä sen johdosta ja samaten tutunomaisen sinuttelemisenkin tähden. 'Jos täällä kauvemmin viivyt, niin tuskin tulet pitämään minua erittäin kadehdittavana', kajahti kolkko vastaus."
"Mutta veli ei huomannut hänen kalpeuttansa", sanoi sinertävä liekki, — "ei nähnyt kamppausta hänen kasvoissaan!"
Punainen virkahti: "Niin tiedättekö! Vallaton Otto myönsi nauraen, ettei olisi tahtonutkaan vaihtaa vakavan veljensä kanssa. Ylevä, korkea, mutta saavuttamaton esikuva oli hänelle kallis Vilho veli. Sointuvasti sujuivat sanat hänen huuliltansa veljeänsä kiittäessänsä. Ja kuitenkin arveli hän, että jos hänen täytyisi Vilhon hyvyyden ja hyvien avujen, suuren opin ja tiedonrunsauden kanssa ottaa päällensä myös tämän kylmäverisyys ja hidastunteisuus, niin pysyisi hän kernaammin sinä kevytmielisenä, herkkätuntoisena, avosydämisenä veitikkana kuin kerran oli. Jos haavat joskus kirvelivätkin, niin olihan niitä parantavia voiteitakin olemassa."
"Niin, niin", keskeytti kultainen liekki. "Hän soimasi, sanalla sanoen, veljeänsä kylmäksi ja tunteettomaksi, kun oli saattanut vuosikausia asua semmoisen viehättävän lapsen, kuin Hannan, kanssa saman katon alla, edes kertaakaan ajattelematta tytön nuoren sydämen voittamista. Silloin kysäsi toinen: 'Kuka kevytmieliselle ja kevytkieliselle veljelleni on sanonut, etten sitä ole koskaan ajatellut?' 'Asia on selvä. Mihin Vilho kerran ryhtyy, sen hän perille vie. Koska näen, ettet ole Hannan sydäntä voittanut, tiedän samalla, ettet ole koskaan yrittänytkään sitä tehdä.'"
"'Mitäpä sinä näet, — mitä tiedät?' kysyi kalpea mies. 'Hannahan on niin lapsellisen avosydäminen', hymyili hilpeä veli. 'Ilmoittaahan koko hänen olentonsa, missä suhteessa hän sinuun on. Rakkaana, kunnioitettuna, vanhana setänähän Hanna sinua pitää!'"
"Silloin leimahti kirkas salama. — Sekohan se miehen niin jähmetytti, niin kuolonkalpeaksi teki?" sopersi sininen liekki. "Puitten pimennossa astui hän edestakaisin ja silmissä, oi! — ja synkällä otsalla, kuvastui hänen sielunsa tuska, — kuinka tuima, kiihkeä taistelu rinnassa riehui. Kumeita huokauksia kajahti metsässä."
"Niin. Puut alkoivat humista", kertoi taas viheriäinen virvatuli. "Me keinuimme keveästi ja tuumasimme tuulen tulleen vain meitä tuudittelemaan. Oi! — Sydäntänsä autuudessa tuudittava, herttainen Hanna tuli nyt kevein askelin pääkäytävää pitkin. Otto riensi hänelle vastaan. Hanna lähetti hänet asialle taloon. Käsissään kantoi tyttö kukkaiskoria ja lehmuksen alla astui hän kalpean Vilhon eteen."
"Tämä pysähtyi", virkkoi viheriäinen liekki, "ja katseli hyväntahtoisesti tyttöä. Mutta otsan kuolon kalpeutta ei elähyttänyt vähinkään elonväre. Vilhon piti auttaa Hannaa sitomaan seppeleitä viimeistä tanssia varten ja oikein sukkelaan. Jos ne olisi sidottu aikaisemmin, olisivat ne ehtineet kuihtua. Mutta nyt piti kiirettä pitää. Ikäänkuin unessa otti Vilho kukat tytön kädestä ja sanoi — puhui —, kukista hän puhui, oi, kauvan! — En tiedä mitä hän sanoi. En sitä ymmärtänyt, enkä mieleeni painanut."