"Minäpä en sitä kuunnellutkaan!" pakisi punainen valo. Mutta himmeä, sininen liekki lausui: "Niin. Hän puhui niin hitaasti ja painavasti. Kuulin jokaisen sanan ja panin jokaisen sanan mieleeni. Näin hän lausui: 'Kukkiako? Kukkiako? Hanna? Jos tahtonet itsellesi kukkia kasvattaa, niin elä koskaan ryhdy viljelemään maallisen onnen kukkaa. Poimi se, jos sen tielläsi tapaat, — ja — suokoon Jumala sinulle täyteläisen ja ihanasti kukoistavan onnen kukkasen; — mutta elä sitä omin käsin puutarhassasi kasvata, — elä viisastele, — elä edeltäpäin tuumiskele, elä lue nuoren taimen jokaista lehteä, jokaista uutta taipumusta, eläkä vielä ole kukan omistamisesta varma, nähdessäsi silmikon edessäsi. Näet, kun juuri odotat, että se huomenna puhkeaa ja rehoittavana kukkana edessäsi seisoo, tuleekin hyinen öinen halla, — tai vieras käsi ja tempaa sen juurineen päivineen sinulta. — Ja se se koskee kipeästi! — Sen kukkasen, Hanna, sen kasvattaa Herra Jumala kätkössä, — kuinka ja kenelle hän vain tahtoo. — Puutarhuritaitoinemme tulee meidän pysyä kokonaan syrjässä.' Näin hän puheli. Tyttö katseli suurin silmin häneen. Ei puhetta ymmärtänyt. Virkkoi vaan: 'Kuinka kummallinen sinä tänään olet! Niin tavattoman juhlallinen! Et ollenkaan entinen, herttainen Vilhoni!'
"Heleijaa! Jo kohisi myrsky ympärillämme!" huusi keltainen valo. "Rajusti se riehui tuuheissa puiden latvoissa ja ravisteli niitä voimakkaasti. Ei se ollut tuudittamista enää. Monen meikäläisen hengen puhalsi se sammuksiin ja myrskyn armahtamia tulia tukahutti ja tappoi sade. Mitäpä tervasliekkejäkään auttoi ritisten ja ratisten henkensä puolesta taisteleminen! — Jo vaikeni soittokin. Hiipi hiljalleen tiehensä! — Raju-ilma ajoi kaikki tanssijatkin sisälle. Hei, kuinka ne riensivät, — kuinka palvelijat hommasivat! Nyt tanssivat rajut sadekeijut autiolla penkereellä, hyppelivät roiskahdellen puitten lehvillä ja kokoontuivat lammikoiksi leveälle käytävälle."
Vihertävä liekki kysyi: "Olivatkohan vaaleat, rusottavat iltapilvet tulleet tanssihaluisiksi, katsellessaan iloisia kemuja täällä alhaalla? Olivatkohan ne kutsuneet kaikki tummat pilvet kokoon? Lienevätkö itse hienoihin vesisuihkuihin puettuina olleet tanssijain joukossa, — vaikk'ei niitä nyt kukaan olisi voinut taivaalla näkemikseen pilviksi tuntea!"
"Ei pilvien tanssihalu myrskyä nostattanut", väitti tumma, sininen valo. "Totinen, tärkeä työ se oli. Ainoastaan Hän, joka ukkos-ilmat johdattaa, tietää, miksi juhla-ilon täytyi vaieta ja ilotulien ennen aikojaan sammua. — Nyt välähti lehdossa toisia, hallavia tulia ja toisia ääniä kumahteli kauhean kolkosti. Kalliot ja maa tärisivät. Kaikki nöyrtyi, kumartui, vapisi, — eipä vain ihmisten rohkea riemu! — Lasi-akkunain takana oli viritetty uusi valomeri. Pian pärisivät taas rohkeat rummut, toitottivat taas torvet iloisia säveleitä, jotka kautta myrskyn kajahtivat alas meidän luoksemme asti. Minä sen kaiken kuulin. Tukeva lehmuksenrunko suojeli minua myrskyä vastaan ja lehdet muodostivat mulle vihannan sateenvarjon."
"Yli tanssikentän ja ruusupensaiden, läpi sadekeijujen kosteiden, heiluvien hopeahuntujen näin osan herraskartanoa, jylhän kulmatornin ja vanhan terassin, kivisine kaltereineen. Valaistujen akkunain takaa kuului soitto hiljemmin. — Kuulin metsätorven vienosti valittavan. Se ei viihtynyt juhlasalissa, — kaihosi kai raitista yö-ilmaa ja puiden huminata. Viimein taukosi myrsky. Yksitoikkoisesti sateli vain vielä, — yksitoikkoisesti kaikui raskaita askeleita kostealla käytävällä. Tunsin tuon kalpean otsan, tiesin tuon kumarassa olevan pään. Ei välitä mies lehtikatoksen läpi pisartelevasta sateesta. Pyyhkäisee vain pari kertaa kostean tukkansa kasvoilta. Nyt hän pysähtyy, käsivarret ristissä rinnalla. Näin hänen kohottavan tummat silmänsä yötaivasta kohti. Mutta mustat pilvet peittivät taivaan. Ei ainoatakaan tähteä näkynyt. Ja kuitenkin, hänen silmiinsä kauvemmin katsottuani, tuntui minusta, kuin olisi hän sittenkin huomannut tähden. — Taistelu hänen povessansa oli tyyntynyt. Syvä hengähdys kohotti vain vielä rintaa, hänen verkalleen astuessansa kartanoa kohti. Hämärän syrjäoven kautta näin hänen poistuvan. — Minä olin ainoa elossa oleva liekki koko öisessä puistossa. Lehmuksen lehdet ylläni alkoivat liikkua. — Näin raskaan pisaran riippuvan pääni päällä, — sitten en enää nähnyt mitään."
"Sepä vasta oli pitkä tarina!" huokasi nuori tarhapöllö, haukotteli kuuluvasti ja käytti siipeänsä viuhkana, sanoen: "Minun tuli oikein kuuma sitä kuullessa."
"Oi, ihana se oli!" lausui lumpeenkukka. "Tosin en aivan kaikkea ymmärtänyt, mutta se oli sittenkin hyvin ihana."
"Tarinain ymmärtämiseen tarvitaankin elämänkokemusta, lapseni," selitti tarhapöllö.
Professori huuhkaja oli kauvan istunut vaiti, kynsi miettiväisesti käyristettynä kaarevan nokan ympärille. Nyt se pudisti paksua päätänsä ja sanoi "maallinen onni" nimisen kukan olevan hänelle aivan tuntemattoman. Ei hän ollut sitä koskaan tavannut, ei matkoilla vierailla mailla, ei kirjoissa, eikä herbaarioissa. Ei edes Linnékään tietänyt mitään "fortuna terrestris" nimisestä kukasta!
"Miksi kohta latinankieleen turvaudutte?" huusi kovakuoriainen. "Omalla kielellämme tunnemme minä ja kaikki toverini sen varsin hyvin. Kukin nimittää sitä omalla nimellä: toinen perinnöksi, toinen rikkaaksi vaimoksi, suureksi voitoksi, virka-ylennykseksi, loistavaksi tulevaisuudeksi j.n.e."