Siinä tuli varmaankin Valter ja hänen isänsä! He tulivat lähemmäksi, kääntyivät vasemmalle, — mitä se merkitsi? — — Oi ei! Myöhästyneitä elonleikkaajia ne olivat, jotka olivat matkalla pelloillensa viljankorjuuseen. Niin, elonkorjuu oli nyt käsissä. Mutta poikaraukka ei tullut ajatelleeksi, että Herran Jumalan elon-aika aina on käsissä ja että hän toisinaan korjaa vihannatkin korret. — — Postitorvi pärähti. — Joko nyt! Joko nyt! Nuorukainen otti hatun, laukun ja keveän keppinsä — ja astui alla päin hitaasti takaisin metsään. —
Aurinko kohosi yhä korkeammalle. — Autiolla vuorenselänteellä vapisivat kellastuneet ruohonkorret kesähelteessä. Metsässä putosi silloin tällöin tammenterho maahan. Orava hypätä harppasi lehdikossa. Hiljaisena lepäsi laakso vihantain puiden ja kultaisten viljavainioiden keskellä. Ei ainoatakaan ääntä sieltä kuulunut tänne ylös vuorelle. — Mutta korkealla sinitaivaalla, siellä liiteli pieni leivo ja viserteli riemuiten, — riemuiten.