"Hiljainen ja pimeä on yö. — Säikähtyneet naakat lentää lehahtelevat tumman räystään ympärillä. — Vanhan suihkulähteen vesi lorisee yksitoikkoisesti, surumielisesti laajaan ammeeseensa.
"Sitten lähtee surusaatto liikkeelle. — Edellä ja molemmin puolin soihdunkantajat, sitten ruumisarkku, ja aivan sen jälessä synkät surevaiset. Yön varjot pakenevat säikähtäin liehuvaa, leimuavaa soihdunvaloa. Surunvarjot kalpeilta kasvoilta eivät pakene. — Pajuja kasvavaa niittyä pitkin, yli puron kivisillan, metsän reunaa pitkin kannetaan meitä, kirkkaita soihtuja ja tummaa ruumis-arkkua. Häikäisevää valoa loimme öiseen metsään. Oravat hiipivät uteliaina lähelle. Pari nuorta metsäkauristakin tirkisteli pensaikosta. — Vielä kerran astumme lahonnutta koivusiltaa myöten puron poikki ja saavumme puiston peräportin luo. Lehmuksia ja plataaneja huojuttelee hiljainen tuulenhenki. Saaton kulkiessa varjoisia käytäviä tervehtivät ne meitä juhlallisesti humisten. Kaukaa jo tervehtii kirkkaalla valollansa kartano, tervehtivät myös kuiskaillen, huokaillen vanhat vaahterat.
"Terassilla on talonväki koossa ja joukko laaksolaisiakin. — He kumartavat ääneti, kun arkku kannetaan kiviportaita ylös ja avonaisen oven kautta sisään. Soihdunkantajat pysähtyvät portaille ja me heidän kanssaan.
"Sisällä näin vielä arkun nostettavan kohotelineelle, jota vihannat lehdet, kukkaset ja uskollinen muratti peittivät. Näin pappispukuisen, kookkaan miehen astuvan arkun luo ja nojaavan siihen. Hän huokasi syvään ja raskaasti, kuin olisi hänellä ollut kannettavana taakka, joka oli hänet musertaa. Kyyneleitä ja surua näkyi kaikilla kasvoilla hänen ympärillään, paitsi valkopukuisen, ihmeen ihanan tyttösen. Tämä katseli seinältä leveän taulukehyksen sisältä alas. Ruiskukkaseppel koristi ruskeita palmikoita ja viehättävä lapsen-ilo loisti tummansinisissä silmissä. Näinpä vielä pitkän, liehuvan suruharson tätä kuvaa varjostavan ja valkoisen, tuoreen kukkaseppeleen sitä koristavan. —
"Ovet sulkeutuivat. Nordingenin vanha herraskartano oli nyt vastaan ottanut viimeisen perillisensä kattonsa alle. — Ruumis-arkussa hän sinne sisään kannettiin, tullaksensa aamusella aikaiseen näiden vanhojen muurien sisältä saatetuksi viimeiseen leposijaansa, pieneen hautausmaahan, missä hänen esivanhempansakin lepäsivät. Me soihdut olimme surullisen tehtävämme toimittaneet. Meidät sammutettiin."
"Minne sisaresi ovat joutuneet?" kysäsi nuori tarhapöllö.
Mutta virvatuli ei vastannut, liiteli vaan verkalleen takaisin yli tuonentarhan. Tarhapöllöstä tosin näytti siltä, kuin olisi aivan tuolla perällä, missä suuret tammet suota varjostivat, harhaillut vielä muutamia liekkejä. Mutta ne olivat liian kaukana, hän ei voinut niitä selvään erottaa, eivätkä ne myöskään tulleet lähemmäksi. Se teki sentähden äkkipäätöksen, levitti siipensä ja, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi kärsivälliselle, vanhalle tammenrungolle ja ystävälliselle pikku lainoselle sen juurella, lensi se vuoristoa kohti. Mutta muratin lehvissä lahden toisella puolen kävi hiljainen humina.
Kun aamu lähetti ensimmäiset loistavat säteensä laaksoon, seisoi metsä vihantana ja kasteen virkistämänä sitä tervehtimässä. Puitten latvat liikahtivat ja salaperäinen suhina kulki kautta oksien. Sorsa, joka oli rakentanut viileän kesä-asuntonsa rannan kaislikkoon, vei pienokaisparvensa lammikolle uintitaitoa opettelemaan. Kaislankukkaset nyökkäsivät aamutervehdyksiä toisillensa ja ihmettelivät sitä, että vihannalle rinteelle vaahteran alle yöllä oli ilmestynyt hentovartinen, herttainen, tummansininen kellokukkanen. Eilen ei siitä vielä ollut lehteäkään näkynyt, saatikka sitten silmikkoa. Sammakot kurnuttivat taas kovasti lammikossa. Mutta Nordingenin pieni kirkko oli tänään pannut heleimmät kellonäänensä soimaan ja kaikumaan laaksoon. Yksivakaisesti ja surullisesti, niinkuin meren-aallot rajumyrskyn jälkeen laivanpirstaleita ja ruumiita rantaan luodessaan valittavat, ja kuitenkin pyhästi ja hurskaasti, kuin merenkin aallot, kajahtivat kellot. — Hautauskellot ne vanhasta kirkosta aamu-ilmaan kaikuivat.
Kellojen viimeisen kaiun vaiettua risahti pensaikko metsän aukeamalla, vuoren rinteellä ja nopein, reippain askelin riensi nuori matkustaja esiin kallionkielekkeelle. Pojan vaalea tukka liehui aamutuulessa, posket hehkuivat iloisesta odotuksesta. Hän vilkaisi ympärilleen, — eikä välkkyneetkään silmät yhtä iloisesti kuin vasta, — katseessa oli jo hiukan pettymystä. Mutta hän otti keveän hattunsa päästään, pyyhkäisi hikistä otsaansa, laski sauvansa ja matkalaukkunsa maahan ja istahti odottamaan. Mutta kauvan ei hän malttanut pysyä alallaan. Aurinko paahtoi liian kuumasti kalliolohkareita ja laaksosta odottamansa ilo oli liian suuri. Hän kavahti taas jalkeille, katseli alas laaksoon, — juoksi vähän matkaa jyrkännettä alas, — palasi taas takaisin, kiipesi joka kivelle tähystämään ja sydän sykkäili yhä levottomammin, katse kävi yhä synkemmäksi, kuta useammin hän kelloonsa katsahti.
Mutta tuolla näkyi vihdoinkin kaksi tummaa pilkkua viljavainioiden välitse kiertelevällä polulla.