Virvatuli oli kadonnut, kaislat kahisivat, sammakot kurnuttivat lammikossa ja tarhapöllö mietti juuri, pitikö hänen lentää herraskartanoon huuhkaja-setäänsä noutamaan. Silloin näki hän kaukana metsässä vielä yhden virvatulen kirkkaana, täyteläisenä leimahtelevan. Se lehahteli likemmäksi, yhä likemmäksi yli suon. Kun se oli tullut lammen rantaan, huusi pöllö: "Seis, virvatuli, seis!" sillä se pelkäsi tämän heittäytyvän veteen ja sammuvan.

"Niin kyllä! Virvatuli, — virvatuli!" vastasi ja nyt liekki.
"Vastikään vielä komea soihtu halpa virvatuli noidutulla suolla!"

"Vast'ikään soihtu! — Miten ja missä?" kysyi pöllö.

"Tahdotko kuulla, miten se tapahtui? — Saatatkohan kuulla, — kestätkö sitä?"

"Oi, minä voin kuunnella vaikka mitä", vastasi pöllö.

"Mutta maksaneeko vaivaa sulle mitään kertoa", kysäsi uudelleen liekki. "Onko sulla sydäntä ja onko sydämessäsi tunteita?"

Pöllö otti hiukan loukkautuaksensa, mutta murattiköynnös huusi lahden poikki: "Kerro, rakas tuli, mitä hyvänsä eläessäsi lienet kokenut. Vahva tosin en ole, mutta nojaan vahvempiin ja siten me heikot voimme kauvan pystyssä pysyä ja kestää hyvin paljon. Anna minun pitää huolta siitä, että tunteellinen sydän kertomustasi kuuntelee. Kovin heikolta useinkin tuntuu yksinkertainen, helposti haihtuva sananen, mutta kenpä sen salaiset vaikutukset tuntee? Minä säilytän mielessäni, mitä kuulen. Sentähden ovatkin ihmiset minut muistolle pyhittäneet. Missä ikänä vanha, lahonnut muuri menneistä ajoista todistaa, siellä olen minäkin mukana. — Uskollisesti tahdon sinunkin tarinasi säilyttää ja parhaimman osan siitä ihmisille kertoa. 'Ole uskollinen, kestävä ja luja toivossasi!' se on sanani."

"Hyvä. Kuulkaa siis, kuulkaa!" alkoi virvatuli. "Monen linnun korkealle kantavat siivet ovat jäykistyneet, — kaatunut on moni uljas puu, joka ylpeästi ja hilpeästi latvansa taivasta kohti kohotti. — Puistossa seisovat vielä vanhat vaahterat pystyssä. Ne kuiskailevat leutoon yöhön: 'Miksi meitä häiritään? Miksi herätetään syvästä unesta keski-yön aikana, miksi kynttilän valolla häikäistään keskellä yötä? — Miksi liikutaan, miksi kuiskataan, miksi melutaan vanhassa herraskartanossa? — Kelle loistavat kynttilät? Kelle tuoksuvat kukkaset? — Salithan ovat autiot, — herrasväki kuollut, — perillinen kaukana! — Niin. Autiota, kuollutta, poissa on kaikki.' Näin kuiskailevat pimeässä puistossa vaahterat. Mutta akkunoista loistaa valo kauvas yöhön. Vieraanvaraisesti ammollaan on terassille johtava salin ovi, ovenpieliä koristavat kukkaköynnökset ja kukkia on sirotettu Nordingenin vanhan herraskartanon kiviportaillekin."

"Olitko sinä siellä? Olitko Nordingenin herraskartanossa?" kysäsi pöllö.

"En vielä, en vielä!" vastaa virvatuli. "Laaksossa, kukkatarhain keskellä, vanhassa, pienessä talossa olin, mutta ei siellä ollut kirkkaita, valaistuja akkunoita. Pähkinäpuitten oksat sitä varjostavat, muratti sitä lempeästi ylt'ympäriinsä syleilee. Muratti on tupasen uskollinen tumma ystävä. — Kaksitoista soihtua odottaa ovella. Kaksitoista nuorukaista laaksosta on soihdunkantajina. Kirkkain soihtu olin minä. — Miksi olin niin kirkas, niin loistava, kun yö oli niin pimeä, talo niin kolkko? Tuolla kaariakkunan takana tosin hämärsi heikko valo. Tummat murattiköynnökset kolkuttavat hiljaa akkunaa. Sanokaa toki, mitä siellä sisällä näette? Mitä siellä olette viikkokausien kuluessa nähneet? — — Köynnökset huojuvat sinne tänne, viittaavat: 'Elkää kysykö, elkää kysykö!' — Sitten aukenee ovi. Siitä kannetaan ruumis-arkku ulos. Totiset harmaapäiset miehet sitä kantavat. Nordingenin talon-isännät ovat pyytäneet saada tätä arkkua kantaa. — Ja ruumis-arkun takana astuu portaita alas kookas, kalpea, pappispukuinen mies, astuu myöskin vanha vaimo, kovin kumarassa. — Kuulen miehen lausuvan: 'Tule tänne, Pirkko! Nojaa minuun! Yksin et jaksa tätä kestää.' Ja vanhus raukka laskee vapisevan kätensä miehen käsivarrelle ja katselee häntä ihaillen, kyynelsilmin.