"Mitä?" ärjäsi pöllö kovasti harmissaan. "Lähtikö se pois nuoren matkamiehen kanssa? Onko sellainen käytös sovelias hiljaiselle, valkoiselle vesikukkaselle, joka oli olevinaan niin viaton, nöyrä ja hienotunteinen?"
Lainonen kertoi edelleen, miten kaikki oli tapahtunut, miten se oli keinuttanut kukkaa käsivarrellansa ja kostuttanut sitä kyynelillä, kunnes poika oli temmaissut sen irti, nostanut sen vedestä ja vienyt sen pois hattuunsa kiinnitettynä. Mutta nuori tarhapöllö ei tahtonut siitä enää mitään kuulla. Se oli liian vihastunut ja kääntyi tuonentarhaan päin, missä par'aikaa yksinäinen virvatuli alkoi kummallista tanssiaan. "Tuollahan tulee hauskempaa seuraa", sanoi se ja alkoi löyhytellä siipiänsä, tervehtiä ja vilkuttaa kiiluvia silmiänsä, kunnes virvatuli sen huomasi ja tuli lähemmäksi.
"Olen jo ennenkin kohdannut virvatulia täällä", sanoi nuori tarhapöllö. "Ne olivat kokeneet kaikellaista elämässään ja taisivat kertoa tarinoita. — Oletko sinäkin sammuneen valon sielu ja taidatko sinäkin tarinan?"
"Valon sielu minäkin olen", vastasi virvatuli. "Tarinoita en taida, ainoastaan mitä eläessäni näin saatan sulle kertoa. Pelkäänpä vaan, ettei se ole sinulle mieliksi. — Mutta olkoon menneeksi. — Näen kaislakukkienkin kumartelevan ja haluavan kertomustani kuulla.
"Varsin vähän olen ihmisiä ja maailmaa nähnyt, liian aikaiseen tulin maailmaan, enkä ole valaissut niin, kuin olisi pitänyt. Poloiset, vanhat, ryppyiset kädet minut sytyttivät, kädet, jotka pitkän elämänsä aikana olivat uskollisesti työtä tehneet ja usein rukoukseen ristiinliittyneet. Sen saattoi huomata ryppyisistä kasvoista ja suopeista, uskollisista silmistä, jotka minuun katsoivat. Pitkät vuodet ja useat vuosia kestäneet surut olivat näihin kasvoihin jälkensä uurtaneet. Nuo ennen kirkkaat silmät olivat paljon itkeneet, — ihmekkö siis, että ne olivat niin samenneet, että vanha vaimo sytytti minut palamaan, vaikka aurinko vielä vuorten yli loisti! Iltataivaan hohde heijastui vielä huoneeseen, kun hän asetti minut pöydälle. Sentähden oli hän kiinnittänyt minut suojukseeni niin kovaan, etten voinut leimuta, enkä suorassakaan seisoa.
"Kumarassa seisoin lukulampun viheriäisen varjostimen alla ja kuuntelin. Vanhus oli mennyt pois. Pöydällä olevien kirjojen ja paperien tarkastamiseen ei ollut vielä sopiva aika. Sitä tuli tehdä huoneen haltijan kanssa. Katselin siis ympärilleni.
"Kodikas, tilava huone, monta kirjakaappia seinämillä, — monta kuvaa myöskin, monta suku- tahi perhekuvaa. Kuvien katselemiseen menee aikaa, sentähden en niitä sinulle heti näytä, jos kohta nuo viehättävän, nuoren naisen ihanat sinisilmät ja suloiset kasvot jo olisivat sinulle entisestään tutut, sinä viisas matkustajalintu. Suuri kaariakkuna on selkiselällään. Näen puut puutarhassa, niityn, metsän, vuoret ja tuolla ylhäällä hohtavat, rusoreunaiset iltapilvet. Vanha murattiköynnös on jo ammoin kiivennyt akkunan tasalle ja kietonut tuoreet, tummat köynnöksensä kehykseksi akkunalautain ympärille. Iltatuuli tuuditteli vehreitä lehviä. Akkunalaudalla istui, vihantaan lehtiholviin nojautuen, ruskeakutrinen, solakka nuorukainen. Poika vain ei vilkaissutkaan ulos, vaikka vuoret niin ihanasti illanruskossa hehkuivat. Hänen päänsä lepäsi kookkaan miehen povella. Tämä seisoi pojan edessä ja painoi häntä rintaansa vastaan. He puhelivat puoliääneen keskenään. Minä kuuntelin. — Kuulin valitusääniä, haikeita huokauksia, ahdistetusta rinnasta lähteneitä vapisevia, katkonaisia sanoja. Kukahan oli enemmän liikutettu, — nuorukainenko, vaiko tuo vakava mies? — Kuka heistä oli kalpeampi? — Siellä tunnustetaan rikosta. — Mitähän sinä poikaraukka lienet rikkonut? — Suuri, hirveä rikos se mahtaa olla, joka noin panee tuon vakavan miehen vapisemaan. — Mitä sinä teit ainoastaan yhden kerran? — Korttiako pelasit? — Niinkö? — Olit isälle juhlallisesti luvannut, ett'et koskaan kortteihin koskisi, — senkö lupauksen rikoit?
"Näin pojan kohottavan tummat, kyyneleiset silmänsä miehen puoleen, sanoen: 'Isä, isä! — Uskothan minua? Uskothan, että se tapahtui vaan sen yhden ainoan kerran?' 'Uskon, poikani', vastasi tämä, 'uskon. Olisihan se hirmuista, ellen voisi sinua täällä uskoa!' Poika kuiskasi: 'Oi! Elä katso minuun noin, isä! Silmissäsi en näe, että minua uskot, että minulle anteeksi annat.' Vastaus kuului vakavalta, juhlalliselta: 'Minä uskon sinua ja minä annan sinulle ensimmäisen, suuren tottelemattomuutesi anteeksi, — mutta se koski minuun kovasti, Valter!' 'Oi, isä! Minun taas on niin hyvä olla, kun sen sinulle tunnustin.' Ja nyt kertoo poika, kuinka hän edellisenä päivänä rankkasateessa oli juossut vuorelle, siitä syystä vaan, että toiset pojat löivät kortteja ja että hän pelkäsi vielä kerran joutuvansa kiusaukseen ja rikkovansa lupauksensa, 'Minä kiitän Jumalaa, joka antoi sinulle voimaa paeta', sanoi isä. Poika otti isän käden ja suuteli sitä. 'Oi, rakas, rakas isä', sanoo hän hiljaa ja tuijottaa oudoin katsein kättä ja vanhaa, tuttua arpea tässä kädessä. — Kuinka sairaloisen kalpealta sinä näytät, poika parka! — Kuulin kysyttävän: 'Valter, etköhän liene sairas?' 'En tiedä', vastasi poika 'Tosin päätäni kovasti kivistää, mutta onhan minulla niin paljon ajateltavaakin! Oi, jospa voisin sinulle kertoa, mitä virvatulet metsässä tarinoivat!' Mies koetteli pojan otsaa. 'Sinähän olet kuumeessa, lapseni! Kostea yö metsässä ei ole ollut sinulle terveellinen.' Vanha palvelija tuli sisään. Hän huokasi hämmästyneenä: 'Oi, minkä näköinen poika on! Hän on varmaankin kipeä! On saanut kuumeen metsässä! Sen heti arvasinkin!'
"'Minua vaan niin vilustaa', kuiskasi poika ja nojasi taas päänsä isänsä olkapäähän. 'Oi, sitä metsää, sitä metsää! — Jos voisin sulle kertoa, mitä siellä kuulin ja näin, — jos voisin kysyä sinulta, isä!' 'Mitä sitten, lapseni? Mitä tahtoisit minulta kysyä?' virkkoi viehkeästi vakava mies. 'Tahtoisin kysyä, — kysyä, isä, — enkä kuitenkaan jaksaisi vastausta kestää!' Ja äkkiä nousee poika pystyyn, tuijottaa silmät ammollaan isää suoraan kasvoihin ja sanoo: 'Jos minä nyt kysyisin, oletko sinä todella, — todella — minun isäni! — Ei, ei! Elä vastaa!' Hän painoi molemmat kätensä rukoilevasti kalpenevan miehen huulille. — 'Minähän olen sairas, — en minä voi mitään kuulla! — Tule, Pirkko', sanoi hän sitten lapsellisesti ja ojensi kätensä tälle, 'tule viemään pieni Valterisi nukkumaan!' — —
"Sitten he menivät. — Talon isäntä otti lampun ja seurasi heitä, mutta ovessa puhalsi tuuli minut sammuksiin."