"Uppiniskaisuuden häijy peikko mahtoi olla harvinainen vieras pienen lapsen mielessä. Vanha palvelija seisoi hämmästyneenä, kädet ristissä, — vakava mieskin oli käynyt aivan kalpeaksi. — Mutta pian nosti hän huutavan pojan permannolta, antoi hänet vanhukselle ja käski tätä viemään lapsen pois, kunnes se taas tulisi kiltiksi.

"Synkät olivat miehen kasvot, kun hän sitten kokosi kortit ja pani ne lukon taakse. Minut hän otti laudalta ja vaikka kuuma vahapisara silloin vierähti hänen kädelleen, ei hän edes vavahtanutkaan. Kädessä oli suuri arpi. Se oli kaiketi aikanaan kuumempaakin kipua kärsinyt. Syvään huoaten sulki hän konttorin oven ja kauvan, kauvan käveli hän edestakaisin siellä sisällä, kunnes hänen synkät katseensa viimein sattuivat minuun, joka yhä vielä pienellä syrjäpöydällä paloin. — Silloin hän minut sammutti."

Niin pian kuin pieni virvatuli oli tarinansa lopettanut haihtui se yöilmaan. Kaukana, kaukana tuonentarhan äärimmäisessä sopukassa näkivät kultakuoriaiset vielä muutamia liekkejä hyppelehtivän, mutta eivät ne niitä enää rantaan noutaneet. Lentää lehahtivat jo mieluummin salaa suolta pois vihantaan telttaansa pähkinäpensasten alle rannalla. Huuhkaja huuteli luoksensa nuorta tarhapöllöä. "Emme saa viipyä enää, jos vielä tänä yönä mielimme päästä mukavaan vuorenrotkoon. Aamu jo väijyy vuorten takana ja tekee tiet vaarallisiksi." — — He lensivät pois. Yölepakko käytti viittausta hyväksensä, lähtemällä sekin kotimatkalle. Pienet ruohot ja kukkaset olivat jo viimeisten virvatulien kertoessa nukahtaneet. Mutta lumpeenkukka raukka oli tullut surulliseksi virvatulten kaikista synkistä tarinoista. Sen kukkaissydäntä painoi niin raskaasti sydämellinen sääli, että sen oli mahdoton nukkua. Lempeä, pienoinen laine otti sen hervottoman pään povellensa ja siinä lepäsi se nyt pehmeästi keinuen ja katseli kaihomielin ylös kohti tähdetöntä yötaivasta. Ja totiset; siniset lapsensilmät, jotka koko ajan olivat niin kiihkeästi ja kuumeisesti tuijottaneet vanhan vaahteran alta yönselkään, nekin olivat viimeisen virvatulen vaiettua vaipuneet umpeen. Väsymys ne sulki, tietoisuus katosi.

Ja näin oli nyt metsässä viimeinkin aivan hiljaista. Äänettömyyttä kesti kunnes metson kuherrus alkoi kuulua kuusen latvasta ja kunnes aamu lähetti iloiset tuuloset sanansaattajiksensa ja edelläkävijöiksensä laaksoon, raivaamaan tietä itsellensä pilvien ja sumujen kautta. Moni viileä tuulahdus oli jo pyyhkäissyt vaahteran alla nukkuvan pojan kosteata otsaa, saamatta häntä hereille. Aurinko oli jo kohonnut yli vuorten ja lähetti viistot säteensä pilvien välitse ja puidenlatvojen lomitse suolammikkoa tervehtimään, niin että tämän vesi kimallellen värähteli, välkähteli. Vasta silloin havahti poikanen unestansa. Hän nousi, kävi nurmikolle istumaan ja katseli epäröiden ja kummastellen ympärillensä. Tuossa lepäsi tyyni lammikko, — tuonentarha, — vihanta metsä sen takana, — kaikki entisellään, hiljaisena ja rauhallisena, kuin niin usein menneinäkin aikoina. — Mikä oli hänessä itsessään niin muuttunut, ettei hän kauhutta saattanut katsella tätä tyyntä, vihantaa maisemaa? — Ei, — ei! — Pois täältä! — Ihmisten joukkoon! — Isän luokse! — Isänkö? — Oi, mikä sana? — Poika piteli kalpeata otsaansa, työnsi kosteat kiharat kasvoiltaan ja lähti ottamaan olkihattunsa, joka oli vierinyt mäkeä alas aivan pienen lahdelman rantaan. Siellä keinui lumpeenkukka hänen edessään. Niin! Kunhan se olisi osannut puhua! Hän kumartui yli veden, nosti sauvallansa valkoisen kukan aalloista ja kietoi sen pitkän, notkean varren hattunsa ympärille. Raskas kukka jäi toiselle laidalle nuokkumaan. Näytti siltä, kuin keijut olisivat hentoa, kalpeata poikaa koristelleet. Tummat silmät katselivat niin haaveksivasti sekavien kutrien alta. Hän otti sauvansa, kiinnitti väristen nuttunsa kiinteämmälle ja lähti raukeasti, pää kumarassa, astumaan likeistä kotiansa kohti.

* * * * *

Taaskin oli metsässä yö, — pimeä, kuuton yö, viimeisiä Heinäkuussa. Mutta tähdet tuikkivat tänään tummalla taivaankannella ja kuvastuivat hiljaa värähdellen suolammin tyynessä kalvossa. Suolla leijaili hienoja usvaharsoja. Ilma oli painostava. Virkistävää sadetta ei ollut pitkään aikaan langennut. Ruohot ja kukkaset seisoivat pää kallellaan janosta menehtymäisillään. Olisivatpa nyt kernaasti kantaneet vettä, eivätkä olisi sitä liian raskaaksi työksi moittineet. Ne ojentelivat ja tungeskelivat, kilvan koittaen saada haukata hiukkasen kosteata yökastetta, voidaksensa sen avulla hengissä pysyä. Hyönteisten juhannusharjoitukset olivat aikoja sitten päättyneet. Useat hyönteisrykmentit olivat jo lähteneet metsästä kasarmeihinsa univormujansa vaihtamaan. Kultakuoriaiset eivät siis enää rantapensastossa liidelleet, eikä pienen, tyynen lahdelman pinnalla enää valkoinen lumpeenkukka uiskennellut. Tyhjä oli rinnekin. Ei vaahteran juurella istunut ketään. Rannan kaislat vaan olivat kasvaneet koko joukon pitemmiksi ja tuuheammiksi. Mutta vanha, lahonnut tammenrunko seisoi entisellään kapealla niemekkeellä ja ojensi uupumatta kuivettuneet oksansa uhkaavasti yli lammen. Eräälle sen oksista oli vast'ikään taas nuori tarhapöllö istahtanut. Se oli setänsä, vanhan huuhkajan kanssa paluumatkalla pitkältä retkeltänsä Italiasta. Kreikkaan eivät he olleetkaan lähteneet, siellä raivoovien levottomuuksien tähden. Mutta jo Italiassakin olivat he saaneet kootuiksi niin runsaasti tietoja Minervan tarhapöllön jälkeläisistä, että siitä riitti kymmenelle lainoppineelle vuosikausiksi protokollain kirjoittamistyötä. Nuori tarhapöllö oli ollut laajassa kirjeenvaihdossa tällä matkalla ja paitsi sitä käyttänyt joutoaikansa erittäin huvittavan päiväkirjan kirjoittamiseen. Tässä hän hyvin tunteellisesti kuvaili erästä kokemaansa lemmenseikkailua nuoren kotkan kanssa. Tämä seikkailu oli muuten, kuten monet sekä kirjoitetut että painetut lemmenjutut, tapahtunut suurimmaksi osaksi kirjoittajan mielikuvituksessa.

Tämän yön, jonka huuhkajasetä aikoi viettää käymällä tervehtimässä erästä Nordingenin vanhan herraskartanon kulmatornissa asuvaa nuoruuden-ystäväänsä, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut, käytti hänen korkeasukuinen sisarentyttärensä huvimatkaksi suolammen rannalle. Hän aikoi siellä antaa nuoren lumpeenkukan ja muiden syrjäisen, hiljaisen metsän yksinkertaisten lasten hyötyä matkoilla laajenneesta, korkeammasta maailmankatsannostansa. Mutta pöllöneiti huomasikin, että neljä viikkoa on pitkä aika ja että se saattaa suuresti muuttaa kukkien, kuoriaisten ja sinivaapukkapensasten ulkonaisia oloja. Se istui nyt tammen oksalla katsellen ympärillensä, mutta näkemättä entisiä tuttaviansa.

"Tulleekohan täällä nyt vielä ikävämpi kuin silloin?" huokasi se itseksensä ja kysäsi sitten ääneen: "Eiköhän täällä ole ketään, joka voisi minulle sanoa, minne se nuori lumpeenkukka lienee joutunut, joka kuukausi sitten kukoisti täällä pienessä lahdessa?"

Ensin ei tähän kysymykseen kukaan vastannut. Mutta jo liikahti lahdelman vesi, pienoinen aalto uiskenteli niemekkeen luo, tunki vanhaa tammen vedessä riippuvien mutkikasten juurten välitse rantaan ja kuiskasi hiljaa:

"Tiedän minä, — tiedän minä! — Hän lähti pois, — lähti pois, — nuoren matkamiehen kanssa, nuoren matkamiehen kanssa!"