Ja pieni liekki hypähti esiin hiiltyneen tammenrungon juurien alta, pudistelihe ja virkkoi:
"Minua vilustaa, vilustaa kostealla suolla! — Elämä on niin vapaata synkässä metsässä yösydännä. — Oi, rajattoman vapaata! — Ette voi aavistaa, miltä valosielusta välistä tuntuu tämä elämä! Kerran täytyi minun taistella henkeni puolesta. Mutta vahapuikon päässä palaessani oli mulla edes pieni luotettava paikka, koti, missä heikkoa henkeäni sain hoidella. Silloin se tosin tuntui minusta kovin ahtaalta, kurjalta ja köyhältä. — Mutta, — uskokaa pois, — nyt tuntuu minusta, kuin olisivat vahapuikon pää ja sen sitkeä sydän olleet oikein herttaiset ja hyvät ja kuin olisi taistelu elämästä ollut viehättävää työtä. — Tämä ääretön vapaus minua pelottaa. — Pelkään kadottavani oman itseni! — Mikä minua ravitsee? — Täällä elän, mutta mistä? — Ehkäpä muistelmista!"
"Kerro meille muistelmasi! Kerro köyhästä elämästäsi!" kehottivat lumme- ja kaislakukat.
"Aamukasteen tuoksu jo tuntuu!" sanoi liekki. "Öisten aaveitten valta on kohta lopussa. Kuulkaa siis vielä pieni palanen vahakynttilän tarinata:
"Avain lukossa narahtaa ja lautaseinässä aukeaa pieni ovi. Vanha vaimo kantaa minua kädessään. Pieni poika pitää häntä hameesta ja huutaa kerta toisensa perästä: 'Valter tulee mukaan konttoriin, Valter tulee mukaan!' — Huone on hämärä. Arkkuja ja kirstuja kaikkialla. — Raskaalla jalustalla lepää vanha laari lattialla. Hyllyillä pitkin seiniä on pergamentti-niteisiä kirjoja, särkyneitä kukkalaseja ja niissä kuivaneiden, aikoja sitten poimittujen kukkasten tuhkaa. Vihanta metsä ei tiedä kuinka kummallinen haju vanhoista kirjoista ja vanhoista talouskapineista ummehtuneissa huoneissa lähtee. Siellä risahtaa niin salaperäisesti. Siellä kehräävät hämähäkit keveitä verkkojansa. Siellä puutoukka häiritsemättä opetteleikse ammattiaan. — Ja entä vanhat kirjat sitten! Olisi niissä ollut kuulemista! Mutta minä en lyöttäytynyt heidän pariinsa. Hyödytöntä väkeä! Olivat työnnetyt tänne pois tieltä, vaikka joukossa lienee ollut moni aikanaan ihailtu, mutta pian unhotettu nerontuote.
"Minä seisoin korkealla lautapöydällä. Vanhus käy polvilleen permannolle, kilistelee suurta avainkimppua ja aukaisee vaivalla raskaan matka-arkun. Kannessa on monta muukalaista leimaa. — Arkku lienee matkustanut pitkiä matkoja herratta, haltijatta. — Mitä tummia esineitä vaimo siitä ottaa esille? — Miehenvaatteita, kappaleen toisensa perään! Hänen niitä purkaessa lennähtää arkusta kevein siivin katoovaisuuden varjontapaiset, harmahtavat haltijat. Kiedottuina kaikkeen rappeutuvaan, raukeavaan, itse hävittäen ja siten itseänsä raviten, olivat ne kauvan olleet tuohon arkkuun suljetut. Nyt vapaaksi päästessään lensivät ne pois Tuonen valtakunnasta etsimään eloista elämää, pakenivat pimeyttä ja etsivät valoa, — vaikka valo heidät hävittää, — etsivät tulta, tulen kuumaa suuteloa, siihen kuollaksensa. Heidän ympärilläni hyöriessään vikisivät he heikolla aaveentapaisella äänellään tuolla pimeässä oppimiansa valitusvirsiä, virsiä noiden vaatteiden alla sykkineestä, hehkuvasta sydämestä, — intohimoisesta ja rikoksellisesta sydämestä, — katumuksen kalvamasta sydämestä, joka nyt oli laannut sykkimästä. — Oi! Vaietkaa, vaietkaa! Elkää lapsen kuullen laulujanne laulako! Lapsi on syytön."
"Urrr, urrr, urrr!" kaikui vielä kerran kolkosti ja kamalasti lammikosta. Mutta virvatuli ei siitä välittänyt, jatkoi vaan:
"Mutta minne oli lapsi joutunut? — Tuolla vanhan kirstun takana kykkii poikanen. Lasikaapista on se ottanut pieniä nukenlautasia ja astioita ja kiikuttelee niitä tyhjässä nukenkätkyessä, kunnes ne kilisten sinkoavat sikin sokin. Kohta se kuitenkin väsyy siihen leikkiin. Seisoskelee sitten vanhuksen vieressä katsomassa, kuinka tämä arkkua tyhjentää. — Silloin putoaa pieni käärö vaatteiden välistä. Pakkanen pelikortteja lentää hajalleen lattialle. 'Kas, kuvia, kuvia!' huutaa lapsi riemuiten, kokoo kirjavat kortit esiliinaansa ja kantaa ne kaikki syrjäisen, tasakantisen arkun kannelle. Lapsi levittää kortit, laskeutuu polvilleen niiden eteen, leikkii niiden kanssa, puhelee, nauraa, posket tulipunaisina, autuaallinen loiste tummansinisissä silmissä."
"Peikkoja väijyy kirjavissa korteissa!" sopertaa lemmikki.
"Silloin kuuluu askeleita," kertoo liekki. "Kookas, vakava mies astuu sisään. Moni poimu on aikaisin uurtautunut jaloon otsaan ja suun tienoville, moni ennen-aikainen hopeahius hiipinyt tummaan tukkaan. — Surumielin katselee hän tavaroita. Huomaa samassa lapsen ja kysyy kiivaasti: 'Mistä lapsi kortit sai, Pirkko?' — Vanha vaimo kertoo sen. Mies huoahtaa syvään, astuu pojan luo ja sanoo: 'Et ole vielä sanonut minulle hyvää päivää, Valter.' 'Hyvää päivää, rakas isä!' huutaa lapsi silmiänsä nostamatta. 'Katsoppas kauniita kuviani!' 'Kuvat eivät ole sinun, Valter,' sanoo vakava mies. 'Anna ne nyt kaikki isälle.' Hämmästyneenä vilkaisi pienokainen häneen ja peitti käsillänsä kortit, ikäänkuin suojellaksensa niitä. 'Oi, katso, Pirkko!' kuulin miehen sanovan: 'Eikö hänellä ole aivan äitinsä silmät!' Ja hän kumartui lapsen puoleen, ojensi kätensä ja sanoi vakavasti mutta ystävällisesti: 'Anna nyt minulle korttikuvat, Valter!' Hädissään ja mairitellen kysyy pienokainen: 'Etkö kernaammin ottaisi noita lautasia, isä?' Mutta kun mies vastasi: 'En. Minä tahdon kuvat, lapseni, ja nyt paikalla!' silloin sävähtivät pojan kasvot tummanpunaisiksi, silmät säkenöitsivät vihasta, joka piirre pienissä kasvoissa vääristyi ja suonenvedontapaisesti nyyhkien ja rajusti sätkien heittäytyi hän korttien päälle, huutaen: 'Ei, ei! Minä en anna kuviani, en anna!'