"'Sinä, rakas veljeni, saat nyt minulta perinnöksi kalleimman aarteeni, Valterini. Opetan häntä nyt lausumaan isän nimeä, — sinua varten, Vilho, — tuota katkeraa isän nimeä, jonka olisi täytynyt pysyä hänelle ijäti vieraana, ell'ei hän saisi sinua sillä nimittää. Mutta tulethan sinä häntä isänä rakastamaan, eikö niin? Olethan hänelle sellainen ystävä, kuin olit entiselle, rakkaalle pikku Hannallesi ja rakastathan häntä minun tähteni! Ja myöskin Oton tähden, — eikö niin, rakas Vilho? Vaikka lienetkin häneen kovin suuttunut ja vaikka hänen vikansa onkin suuri, niin onhan hän kuitenkin veljesi, Vilho, — olethan hänet tuntenut ja häntä rakastanut, — ja se, joka häntä kerran on rakastanut — oi —!
"'Mutta pieneltä Valteriltani, hänen pojaltansa, — hänen pojaltansa, jonka hän hylkäsi, — etkö sinäkin, rakas Vilho, ole sitä mieltä, että häneltä voimme säästää sen sydämentuskan, jonka semmoisesta isästä tietäminen ja semmoisen isän tunteminen tuottaa. Sydämeni innokkain ja hartain rukous on nyt tämä: Anna lapseni olla kokonaan sinun lapsesi, sinun, hänen ja kaikkien muitten ihmisten silmissä. — Kasvata häntä yksinkertaisesti, ei Nordingenin rikkaana perillisenä, vaan ahkeraksi, kelpo ihmiseksi ja johdata häntä Herran luokse. Ja Vilho, rakas, rakas Vilho, kuule vielä tämäkin pyyntö! Anna hänen isällensä anteeksi, — anna kokonaan! Elä salli sen sydämen kantaa vihaa Ottoa kohtaan, joka on hänen poikansa tuki ja turva! — Ja kun minä kerran olen hänelle antanut anteeksi, niin keliäpä sitten olisi oikeutta vihata häntä! — Rukoile Jumalaa armahtamaan häntä! Vilho! Sitä hän tarvitsee. Niin teen minäkin. — Ainoastaan rukoillen ajattelen häntä enää. Tiedän hänen tähtensä vuodattamaini kyynelten tulevan kerran Herran tuomioistuimen edessä painamaan raskaasti hänen vaa'assaan ja todistamaan häntä vastaan. Siksi en vuodata ainoatakaan kyyneltä enään.'
"Pieneltä jalustaltani seurasin hänen kätensä jokaista liikettä. Näin hänen usein pysähtyvän lepäämään. Nyt näin raskaita kyynelhelmiä vierivän hänen silmistään näille viimeisille riville, melkein poistavan kirjoituksen ja siten todistavan viimeiset sanat valheeksi. Mutta hän kuivasi kyyneleensä, hengitti raskaasti ja vaivaloisesti ja kirjoitti vapisevin käsin vielä muutaman sanan:
"'En jaksa jatkaa, Vilho, — voimani ovat lopussa. Tule pian, tule hyvin pian! Kauvan en enää voi sinua odottaa. Rakas, kallis veljeni! Palkitkoon sinua Herra Jumala minulle aina osottamastasi uskollisesta rakkaudesta ja huolenpidosta! Kunhan poikani kerran voisi sinua siitä kiittää! — Rukoile, Vilho, rukoile minulle rauhallista loppua!'
"Sitten kirjoitti hän nimensä kirjeen alle ja pani sen kuoreen. Kuuma tulihenkeni auttoi häntä sen sulkemisessa ja sitten tarttui hän suippeaan, kynttiläjalan laidassa riippuvaan metallikanteen. Aavistin kauhukseni täytyväni kuolla. Mutta silloin huusi raikas lapsen ääni: 'Äiti, rakas äiti!' ja avonaisen oven kautta näin pienen poikasen kiipeevän kiviportaita ylös. Toisella kädellä piteli hän mekkonsa helmaa, jonne oli kerännyt kiviä, toisessa taas oli vihkonen metsäkukkia. Posket hohtivat, kiharat liehuivat iltatuulessa. Silloinpa nuori äiti unhottikin sammuttaa minut. Hän ojensi molemmat käsivartensa pienokaista kohti. Vanha palvelija nosti lapsen pöydälle sairaan äidin eteen. Mutta samalla hän otti kynttilän käteensä ja sammutti minut."
Kun virvatuli sammumaisillaan pensaikossa lehahteli, läheni jo samalta puolelta uusi, solakka liekki poikki suon. Se paloi kirkkaalla ja tyynellä valolla ja kulki hitaasti lahdelman ohitse. Kultakuoriaiset koittivat sitä pidättää, mutta se viittasi vain kieltävästi heille ja virkkoi ohikulkiessaan kuiskaavalla äänellä:
"Vait, vait! Elkää minulta mitään kysykö! Kertoisin ehkä sellaista, jota ette tahtoisikaan kuulla. Entinen sali, samat vaaleat marmoriseinät ja samat hienot matot lattialla. Puutarhaan johtava lasiovi on tarkkaan suljettu. Ei auringonvalo, — ei kuuma toukokuun päivä saa vilkaista sisään. Tummat akkunaverhot riippuvat lattiaan saakka ja estävät jokaiselta säteeltä sisäänpääsyn. Ainoastaan vilpoiseen etehiseen ovat ovet auki. Hiljaa, hiljaa on kaikki. Hiljaa on hänkin, tuo herttainen, kalpea rouva, uinuu niin rauhallisesti, niin sikeästi. Marmorikuvan kaltaisena, valkoisiin, poimukkaisiin vaatteisiin verhottuna lepää hän vuoteellaan. Kaksi tummaa, suruharson lailla kiillotonta palmikkoa riippuu rinnalla. Korkeassa, monihaaraisessa kynttiläjalassa valvon minä ja vartioin. On niin hiljaista. Syvä äänettömyys vallitsee ylt'ympärillä. Puutoukka vain leikkauksella koristetussa kuvastimenkehyksessä nakertaa ja pieni lamppu uuninreunustalla ritisee ja tupruuttelee keveitä savupilviä saliin. Kuuluu askeleita etehisestä, — raskaita, hitaita ja lyhviä, tepsuttavia. Verhot vedetään syrjään. — Suloinen, pieni kiharapää, mitä sinä täällä teet? — Hän nukkuu, nukkuu! — Tahdotko nähdä kalpean äitisi uinuvan unta toisellaista, kuin koskaan ennen? — Oi mene pois! — Menkää kaikki pois! Hän nukkuu niin tyyntä, niin rauhallista unta! — Menkää pois! Elkää häntä häiritkö, elkää herättäkö! — Syvää, sikeää unta se on! — Hiljaa! — Oi hiljaa, hiljaa!"
Ja poissa oli liekki, oli kadonnut metsään.
"Kuuletteko sammakkojen valitusta lammikossa? — Kuuletteko huuhkajan huutoa metsikössä! — Ei ole hyvä kuunnella niin surullisia tarinoita öisin metsässä," sanoi kovakuoriainen. Mutta lumpeenkukka rukoili:
"Yhden ainoan kertomuksen tahtoisin vielä kuulla! Tuo pieni liekki on jo kauvan hypellyt puitten juurien välissä. Se se meille vielä tarinan kertoo."