"Sairas kirjoitti, kun vanha vaimo minut pöydälle asetti. Nyt hän pysähtyi. Kuihtunut käsi lepäsi väsyneenä paperilla, riutunut ruumis nojasi tuolin selkämystään. Suuret, tummansiniset silmät seurasivat hellällä ilolla lasta ja kun vanha vaimo tuli viemään pienokaista pois, esteli sairas. 'Anna hänen vielä viipyä hetkinen luonani, Pirkko!' rukoili herttainen ääni. 'Onhan hän niin kultainen ja kiltti! Minun luona ollessansa onkin hän aina kiltti. Eihän lääkärin lupaama puolitunti vielä liene kulunut?' Vanhus arveli vielä täytyvänsä viedä lapsen puutarhaan, päivä kun oli ollut kovin helteinen. 'Mutta Valterin pitää ensin antaa kättä hyvästiksi armaalle äidillensä', virkkoi hän ja talutti pienokaisen nojatuolin luokse."
"Haa! Mitä se oli!" huudahti liekki samassa. "Enemmän valoa tänne! Minun täytyy saada nähdä!"
"Mitä? Näitkö mitä?" kysyivät kaislankukkaset.
"Näin hänen syvälliset, tummansiniset silmänsä! — Tuolta puolen lahdelman, tuolta puun alta ne minua katselivat! — Nyt en enää näe mitään."
"Emme mekään mitään näe", huusi nuori tarhapöllö. "Haaveilet! Liekki parka!"
"Ne olivat kyyneleistä tulvillaan", virkkoi virvatuli. "Ne tuijottivat niin tuskallisesti, niin surullisesti minuun!"
"Haaveilua, unta vaan!" huusivat kaislat. "Tule kernaammin kertomaan meille miten sitten sairaan ja lapsen kävi."
"Poika antoi kättä", kertoi virvatuli, "ja ojensi pienoisen punasuukkonsa suudeltavaksi. Sairas kumartui sen puoleen, otti lapsen pääkkösen käsiensä väliin, painoi kalpeat kasvonsa sen kultaisiin kutreihin ja työnsi hänet sitten sukkelaan luotansa, viitaten vanhukselle viemään hänet pois.
"Kyynelsilmin katseli hän heitä, kunnes he katosivat puutarhan pensaitten taakse. Sitten tarttui hän taas kiivaasti kynään ja jatkoi kirjoitustaan. Minä katselin häntä, — katselin paperia ja luin jokaisen sanan. — Kerronpa teille, mitä hän kirjoitti. — Kirjeessä seisoi:
"'Elä kuitenkaan murehdi minun puolestani tämän surun tähden. Suru rakkaan isän kuoleman johdosta on luonnollinen suru. Luonnollinen, terveellinen oli suruni silloinkin, kun Herra otti pienoisen esikoiseni luoksensa, jos kohta silloin luulin sydämeni surun katkeruuteen pakahtuvan. Mutta sen jälkeen olen oppinut tuntemaan, olen saanut kokea toisellaista surua, haikeampaa tuskaa. Vaikka vaiti siitä!