"— Nyt avaa hänen miehensä varmaankin tämän oven, — nyt! — Ei — eikö? — Ohi astuvat. — Eikä edes kysymystäkään kuulunut, — ei kysymystäkään! — Voi! — Vaimo painoi molemmat hennot kätensä ohimoille ja kuunteli taas. — Tuleehan hänen miehensä kohta takaisin, — pukeutuu vain kuiviin vaatteisiin ensin, — siellä kun varmaankin satoi vielä. — Taaskin narahtaa ovi. — Taaskin kuuluu askeleita. — Palvelija vaan, joka lähtee yläkertaan levolle. — Nuori rouva painaa korvansa lukkoa vastaan ja kuuntelee vielä kauvan. — Yö on niin äänetön. — Huone niin hiljainen. — Ei askelta kuulu talossa, ei askelta enää kadullakaan. Hiljaisessa huoneessa vaan sairaan poikasen tyyni, tasainen hengitys, ja yksinäisen äidin, yksinäisen vaimon tuskalliset huokaukset. — Hän painaa oven lukkoon, astuu pari askelta ja pysähtyy. — Kuinka jäykästi hän tuijottaa eteensä! Kuinka kasvot ovat kalpeat! — Hän vääntelee käsiänsä, sanoo: 'Hän ei tiedä, — ei tiedä, miten täällä on! — Ei edes kysy, — ei katsahda tänne! — — —' Niin kumeita, raskaita hengähdyksiä kuuluu. Hän vapisee, painaa kädet rintaansa vastaan. — Näen hänen hoiperrellen ottavan vielä pari askelta. Sitten hän, tuskasta äännähtäen, vaipuu maahan lapsensa vuoteen viereen. Ah! Armollinen, lempeä ja ystävällinen oli pyörtymys, joka hänet valtasi, joka surun lievensi! — Naisia tuli läheisistä huoneista, kantoivat tainnoksiin vaipuneen vuoteelle. — Suusta valui tummia veripisaroita. — Vaatteilla, lapsen vuoteella, johon hänen päänsä oli vaipunut, näkivät hämmästyneet palvelijat vereksiä veripilkkuja. Oi! Poloinen vaimo raukka! Oi, sairas lapsiparka! Ja minä poloinen lamppupahanen, jonka täytyi palaa, valvoa, sellaista nähdäkseni!"
"Oliko hän sitten kuollut?" kysyi lumpeenkukka. "Oi! Eihän vaimo toki liene ollut kuollut?"
"Mitä hyötyä sinulla oli vaivaloisesta yövalvonnastasi!" huusi kovakuoriainen. "Et edes kiitostakaan saanut!"
"Enhän kiitoksen tähden palvellutkaan!" vastasi liekki. "Emme me pienet tulet kiitoksen tai palkan tähden palvele. Sen tehkööt suuret, jotka loistaa tahtovat, semmoiset, jotka tietävät olevansa suuria valoja."
Lumpeenkukka kysäsi vielä kerran: "Oi, sano toki, ett'ei hän ollut kuollut!" Mutta virvatuli oli kiitänyt pois, vajonnut veteen, uponnut, eikä voinut enää vastata.
Monta virvatulta oli tuonentarhassa tanssinut, ja sammunut. Moni oli tullut rantaan ja kertonut tarinansa, oli uponnut tahi vajonnut suohon, eli liidellyt puitten välitse metsään ja sinne hävinnyt. — Pari hajanaista liekkiä vain enää värähti suolla. Kultakuoriaiset lensivät niitä noutamaan ja toivat ne rantaan. Monen verukkeen jälkeen suostuivat nekin viimein kertomaan tarinansa, mitä kerran ihmisten joukossa ollessaan olivat kokeneet. Eräs kertoi näin:
"Kautta rotkojen ja syvänteiden, pitkin virtoja ja syviä järviä, yli vihantain nurmikkojen, autioiden soiden, alitse taivasta tavottavien kallioiden, — kaukana olen vaeltanut. — Yösydännä, pimeän vallitessa, — silloin houkuttelee, silloin viekottelee, silloin ajaa kaiho minua lumouksen voimalla vastustamattomasti kautta maiden. — Kaihoan ihania sinisilmiä, joihin kerran kynttilänä eläessäni sain katsahtaa. Rauhaa en saa konsanaan, ennen kuin kerran vielä nuo tummansiniset silmät näen!"
"Kukkaissilmiäkö ne olivat, vai ihmissilmiä?" kysyi lumpeenkukka.
"Ihmissilmiä! Syvällisiä, kirkkaita, viattomia silmiä kuolonsairaan nuoren vaimon kalpeissa kasvoissa. Patjojen varassa ja pehmeisiin peitteihin käärittynä lepäsi hän puutarhaan antavan avonaisen lasioven luona. Minä paloin matalassa kynttiläjalassa hänen edessään pienellä pöydällä. Tavattoman harvinainen onni kynttilälle, saada palaa kirkkaassa päivänvalossa, hempeän kevät-ilman henkäillessä, — saada katsella ulos Jumalan ihanaan, avaraan maailmaan. Etelän rikas väritys, mailleen menevän auringon ihana rusko levisi tuolla ulkona yli maitten, merien. Vuoriselänteen kukkulat ja huiput hohtivat, hehkuivat tulessa. Etelän lempeä aurinko soi jäykälle kalliollekin elonlämpöä. Mutta täällä parannuksella olevalle sairaalle naiselle ei se voinut muuta hyvää tehdä, kuin huokua hiukkasen punaa kalpeille, kuihtuneille poskille ja hengähtää herttaista, lievittävää ilmaa sairaaseen rintaan. — Kuolon-yö lähenee. — Sen varjot ovat laskeutuneet suun ja silmien ympärille ja sammuttaneet kaiken värin. Mutta lämmintä elämää sykkii vielä sydän, hellää rakkautta loistavat silmät.
"Näin vanhan palvelijan, joka minut sisään toi, hiljaa hommaavan huoneessa, siirtävän akkunaverhoja, jotta illanvalo sisälle pääsisi. Kypressien ja viiniköynnösten varjostamain akkunain läpi lankesivat päivänsäteet vienosti huoneeseen ja leikkivät kirjavilla olkimatoilla permannolla. Mutta herttaisimmin ne heijastuivat pienen lapsen kultakutreista. Poikanen pyöritteli pieniä marmoripalloja lattialla ja konttasi ilosta kirkuen niiden perässä.