"Oli niin myöhä. — Ja yö niin äänetön. — Ja kaikki nukkuivat. — Sairas lapsikin nukkui. Minä vaan en, eikä nuori äitikään. Kuinka kalpea hän oli! Kuinka sairaalta näytti! — Ihanat silmät olivat niin sameat, — valvomisesta ja kyyneleistä sameat! Tuuhea tukka sukimatta, otsalta pyyhkäisty, ikäänkuin taakka, jota hän ei olisi jaksanut kantaa. — Niin kaidat olivat kasvot, niin läpikuultavat hienot piirteet! Huoli kuulti läpi, sydäntä kalvava murhe. "'Lapseni! Poloinen lapsiparkani!' kuiskaa hän, — nojaa päänsä vuoteen laitaan ja ratkeaa hillitsemättömään, kiihkeään itkuun. Koko ruumis vapisee nyyhkytyksistä. Haikeita tuskan ääniä tunkeutuu rinnasta."
"Iloksihan hän? Iloinenhan hän oli!" virkkoi lumpeenkukka.
"Semmoiseltako ilo näyttää?"
Liekkinen jatkoi vaan:
"Olin niin väsynyt. — Oli niin pimeätä, — pimeätä hänen sielussansakin! Ehkä sydämeen koski se, että hän oli niin yksin suuren ilonsa kanssa. Uskollisen palvelijattarensa oli hän lähettänyt lepäämään. — Ei kukaan saanut hänen kanssaan valvoa. — Minä yksin, vaikka olinkin väsynyt, — minä valvoin, — valvoin, —
"Uuninreunuksella tiksuttaa kello. — Yksitoikkoisesti pisartelee sade pitkin räystäskourua. — Tuskankyyneleet ovat ehtyneet. — Nuori äiti istuu patjalla lattialla, istuu kädet ristissä polvillaan ja tuijottaa eteensä. — Vaunuja vierii kadulla. — Hän nostaa päätänsä, mutta kun vaunut ovat rämisseet ohitse, painuu se taas alas. — Hiljemmäksi, myöhemmäksi käy yö. — Vaunuja ei enää vieri kadulla. — Vahtitorvi vain kajahtaa ja silloin tällöin myöhästyneen jalkamiehen askeleet. — Kuinka kiihkeästi kalpea vaimo kuuntelee! — Askeleet kaikuvat, — kaikuvat niin kauas kosteilla kivillä, — kauvas, kauvas kautta yön! — Kuinka hän kuuntelee, — ah! — Ja askelten lähestyessä huokaa hän haikeasti, — varjot silmäin alla tummenevat. —
"Hän valvoo. — Ja minä, niin väsyneenä, niin kovin väsyneenä, — valvon hänen kanssaan."
"Mitä hyötyä väsyneistä vartijoista on!" sanoi kovakuoriainen. "Kun kerran olit niin uupunut ja uninen, niin miksi et painanut pieniä kynttiläsilmiäsi umpeen ja uinahtanut?"
"Yksinkö olisin hänet jättänyt, — yksin pimeään yöhön, kyyneleisine, valvovine silmineen ja kalvava suru rinnassa, suru, joka ei hetkeksikään uinahtanut. Ah! Etkö sitä tiedä, että valo loistaa sydämeen, että valonkipinä, himmeä yölamppukin, on ystävä synkässä sydämentuskassa! — Enpä tunne sinua, kiiltävä kuoriaispoikanen. — Mutta, jos lienet valo sinäkin, jos ehkä tunnet jonkun, yksin yössä surevan, kärsivän sydämen, — ja kosteita silmiä, jotka eivät saa unta, — tee silloin ystävän tavoin, elä lähde pois, elä sammu, — Pysy luona, lohduta, — lohduta lempeällä valollasi, kunnes akkunasta välkähtää aamun ensi säde, joka saattaa lohduttaa vielä paremmin, kuin sinä ja minä."
Kuoriainen vilkaisi liekkiin ja vaikeni mietiskellen. Mutta liekki kuiskasi hiljaa sihisten edelleen:
"Äänetön, hiljainen oli yö, — Ja hiljaa, tasaisesti sateli kadulla. — Mikä kalpean äidin on? Nukkuuhan poikanen?— Hän kavahtaa jalkeille, — puna sävähtää poskille. — Miehen askeleita kuuluu kadulta. — Hän tuntee ne hyvin. — Oi! Kello kilahtaa, — niin kimakasti, niin räikeästi! — Äiti vilkaisee säikähtäin pieneen nukkujaan! Tämä käänsi vaan päätänsä ja nukkuu edelleen. — Näen äidin kuuntelevan ovella. — Hän kääräisee esiripun tiheät poimut ympärillensä, painaa kädellänsä lukkoa ja aukaisee sen. — Ovea hän ei avaa. — Tahtoo vain kuulla, kuulla! — Hienot, vaaleat kasvot kuvastuvat tummaa esirippua vastaan, — mutta eivätpä ne olekaan enää kalpeat! — Oi mikä loiste ihanissa, kosteissa silmissä! — Ulko-ovi narisee! Hän kumartuu lähemmäksi kuuntelemaan. — — Hän se on, hänen miehensä! — Toruuko hän? — Niin, niin! Vaunujen olisi pitänyt tulla häntä noutamaan. Tosiaankin, tosiaankin! Ettei hän tullut ajatelleeksi sitä ennen! Ah! Missä ovatkaan hänen ajatuksensa nykyjään! — — Hän kuulee askeleita portailla, — lähempänä, käytävässä. — Palvelija astuu kynttilä kädessä edellä. — Valo tunkee oven raosta sisään.