Valssilla, olkoonpa kuinka ihastuttava ja hurmaava tahansa, on kuitenkin loppunsa. Se taivas, jossa tanssijat olivat olleet, lakkaa olemasta kun soiton sävelet loppuvat, ja he muutetaan yht'äkkiä todellisuuteen. Niinpä nytkin.
Soitto oli vai'ennut, valssi ja taivaanretki loppunut, ja Arvo vei
Selman salista.
"Kuinka tämä valssi oli lyhyt!" virkkoi hän.
"Niin, siltä se tuntui", tuumi Selma huo'ahtaen.
"Niin on kaiken maailman riemun kanssa, se katoo äkkiä", lausui Arvo, "ja sentähden täytyy meidän nauttia hetken onnea, niin paljon kuin saatamme, sillä jo seuraavana hetkenä on se meidät jättänyt. Neiti on luvannut minulle kolmannen valssin?" liitti hän.
"Niin olen, ell'ette tahdo sitä luopua … luopua…" Selma ei tahtonut saada tuota sanaa suustansa.
"Kenelle?" kysyi Arvo katsoen häneen.
"Sulhaselleni", kuiskasi hän, ja hänen mielestänsä poltti tämä sana huuliansa.
Hän ei varmaankaan olisi tätä ehdoitusta tehnyt, ell'ei hän olisi nähnyt Antin kolkosti katselevan häntä. Tätä nähdessänsä nuhteli joku sisällinen ääni häntä siitä suuresta riemusta, jota hän oli tuntenut. Rauhoittaaksensa omaatuntoansa, päätti hän pyytää Arvon luopumaan kolmatta valssia Antille. Hän mielestänsä nyt teki niin suuren uhrauksen, että hän olisi pyhimysloiston ansainnut.
"Älkää pyytäkökään minun hänelle luopumaan ainoatakaan kierrosta niistä tansseista, joita te olette minulle luvannut", vastasi Arvo hymyillen. "Ei se olisi liikaa vaatimusta. Hänellä on kuitenkin niin monta etua, joita minä häneltä kadehdin, enkä minä tänä iltana luovu ainoastakaan niistä joita minun osalleni on tullut. Hän saa omistaa teidän koko ikänsä, kun minulla vaan on muutama hetki lainana, jonka jälkeen minä matkustan kauvas pois, muassani vaan muisto katoavasta onnestani."