Selma oli varsin pyörällä. Veri hehkui niin lämpeästi poskella, kun hän riensi saliin tervehtimään Eeliä ja hänen seurassansa tulleita ylioppilaita. Hän sanoi, Herra tiesi mitä, mutta ei se kumminkaan seurasääntöjen mukaan ollut. Hän pyysi heidän astumaan salonkiin, jonne Vainio oli jäänyt. Muutaman minutin kuluttua oli hän taasen voittanut liikutuksensa, niin että hän taisi puhua ja pakista, niinkuin muutkin.
Kun Saurio eukko määrätyllä ajalla ja varustettuna ihka uudella myssyllä ja silkkihameella astui huoneesen, löysi hän siellä kolme tyttöä rattoisasti nauraen ja leikkiä lasketellen lauluseuran kolmen jäsenen kanssa.
Kohteliaisuus, jolla viimeksi mainitut tervehtivät tätä kunnianarvoista mummoa, ja kaikki ne korupuheet, joita he sanoivat hänelle, saivat eukon niin erinomaisen hyvälle tuulelle, että hän itseksensä ajatteli, että hän olisi tehnyt erinomaisen pahasti, ell'ei hän olisi antanut Selman juuri nyt pitää tanssiaisiansa.
Sulhais-mies tuli kaikista viimeiseksi. Häntä Selma tervehtikin niin häthätää, kuin suinkin.
Hän oli jo pyydetty kaikkiin tanssiin eikä hänellä ollut muuta kuin yksi ainoa "franseesi" annettavaa kihlatullensa.
Kun hän nuhteli häntä siitä äkästyi Selma, ja selitti, ett'ei hän tietänyt hänen tulevankan sittenkuin hän kerran oli luvannut jäädä pois j.n.e.
Kävelypoloneesi oli loppunut ja nyt soitettiin valssia.
Selma ja Vainio alkoivat tanssin.
Koko elämässänsä ei Selma ollut itseänsä niin onnelliseksi tuntenut. Hänen mielestänsä ei kukaan koko maailman piirissä tanssinut niin hyvin kuin Vainio, ja hän toivoi sydämmessänsä, että hän nyt saisi tanssia suoraa päätä taivaasen.
Antti, kihlaus ja häät olivat unohdetut; niin koko maailmaa ei tämä nuori tyttö muistanut. Hän ei tietänyt muuta, kuin tämän hetken ja tämän valssin. Pelkäämmepä suuresti että sama onnellisuuden hurmaus, joka oli Selmaan tarttunut, oli saanut Arvonkin valtaansa; hänen kaunis ja suora muotonsa osoitti kuitenkin tavallista suurempaa iloa ja lämpeyttä.