"No, kuka se sitten on, joka tänne on tullut?" kysäsi Emma, joka halukkaammin toivoi saavansa tietää sitä, kuin kiistellä Skobelevin suuruudesta.
Eeli oli taasen tarttunut työhönsä ja ompeli nyt ääneti loukatun näköisenä, ikäänkuin hän olisi halveksinut kevytmielistä serkkuansa.
"No, avatkaat siis korvanne ja kuulkaat", alkoi Selma.
Emma näytti, kuin olisi hän tahtonut silminkin kuunnella, ja Eelikin nosti silmänsä työstänsä.
"Tänä aamuna saapui tänne Helsingistä laivalla…" Taasen keskeytti
Selma puheensa.
"Näyttelijä-seura", täytti Emma. "Ah, kuinka hupaista, kuinka hauskaa!"
"Hän sanoi näyttelijäseura", huudahti Selma ja nosti käsiänsä ilmaan päin. "Emma ei ansaitse nauttia sitä onnea, joka meille kaikille on suotu, kun hän niin taitaa saastuttaa niitä vieraita, jotka ovat astuneet maalle meidän rannallemme. Tietäkäät siis, että kahdeksan…"
"Hyvää päivää hempeät serkkuni", huusi ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi nuori mies valkoinen lakki kädessänsä.
Tytöt olivat kaikki kääntyneet, ja Emma lensi odottamatonta vierasta vastaan, huudahtaen:
"Herra Jumala, se on Väinö; mikä iloinen äkkiarvaamaton tulo! Milloin sinä tulit, ja miksi et ole ilmoittanut meille, että aivoit tulla tänne?"