Ja niin olikin. Onni Leino rakasti, häntä rakastettiin, hän tuli pyytämään rakastettunsa herralta isältä lupaa rakastamaan, s.o. hän pyysi Emman kättä. Hänenkin piti lopettaman syksyllä tutkintonsa ja silloin astua virkatielle. Hänellä oli varoja, eikä heidän siis erin kauvaa tarvinnut häitä odottaa.
Luoto oikein hikoili, niin häntä vaivaisi kertomus rakkaudesta, jolla ei ensinkään ollut odottamisen halua. Kun Leino lähti pois, oli hän niinkuin Väinökin saanut isän lupauksen kihlauksen viettämiseen syyskuussa.
Leino riensi heti etsimään Emmaa kertoaksensa hänelle asian onnellista menestystä ja palkinnoksi saamaan ensimmäisen muiskun.
Vielä kerran oikaisi Luoto ukko vartaloansa, onnitellen itseänsä, ett'ei hänellä enään ollut tytärtä, jota joku ylioppilas tulisi kosimaan; mutta ei hän nytkään rauhaa saanut. Hän oli tuskin saanut mukavan aseman, ennenkuin ovi avattiin jollakin omituisen ravakkaalla tavalla, ja Arvo Vainion uhkea vartalo tuli näkyviin.
"No, mitä tuhannen p——ttä tuo tahtonee", ajatteli Luoto ja katseli ehdottomalla mielihyvällä nuorukaisen kaunista, suoraa muotoa, jossa niin paljon nuoren luottamusta ja toivoa oli nähtävänä. "Hän nyt ei ainakaan näytä siltä, kuin hän aikoisi kosia."
"Terve setä", sanoi Arvo ja pudisti Luodon kättä. "Minulla on sangen omituinen asia", jatkoi hän, "minä pyytäisin sedän puhumaan puolestani rouva Sauriolle. — Minä rakastan Selmaa, ja…"
"… Ja minä luulen, että piru on lentänyt koko laulajaseuraan, sinä olet jo kolmas, joka käyt luonani kosimis-asioissa."
"No sittenhän vielä on viisi jäljellä", vastasi Arvo iloisesti, "ja jos sedällä olisi ollut viisi tytärtä taikka sisaren tytärtä, niin kuka tietää miten sitten olisi käynyt."
"Oletteko te ihan villissä, kun kositte ylioppilaina?"
"Tutenttina tentteerataan; me te'emme sen nyt tullaksemme avio-kandidaateiksi s.o. kihlatuiksi. Minä olen viidenkolmatta vuotias; oloni yliopistossa loppuu vuoden päästä, ja eihän ole vaarallista olla kihloissa pari taikka kolme vuotta."