"Niin oikein, ja nyt minä tahtoisin kihlata hänen ja…"
"… kaukaisessa tulevaisuudessa naida hänen. Ei poikaseni, minä luulen, että me vähän viivytämme tuota kihlausta."
"Niin syyskuuhun, jolloin minä olen suorittanut tutkintoni, se on luonnollista; mutta eno, silloin pitää kihlauksen tapahtuman, taikka…"
"… saat rauhoittua", keskeytti Luoto häntä, "eiköhän minullakin ole sana-valtaa tässä asiassa, ja minä sanon, ett'emme me huoli mitään kihlausta panna toimeen, ennenkuin sinä saat jonkun viran. Se on luja päätökseni."
Kuinka luja tämä päätös nyt olikin, niin oli Väinön kuitenkin onnistunut tykkönään muuttaa sitä, kun he palasivat kävelyltänsä. Luodon oli täytynyt suostua, että Väinön ja Eelin kihlaus vietettäisiin syyskuussa. Hänen täytyi, ukkoparan, suostua tähän, kun hän sai tietää, että tyttö rakasti orpanaansa.
Varsin mielissään siitä, että hän oli päässyt yks'päisestä nepaastansa, heittäyi Luoto pitkän kävelyn perästä pitkäksensä sohvalle, nauttiaksensa terveellistä edelläpäivällis-nukahdusta, pitäen ajatuksissansa erinomaisen säntikkään puheen siitä hommasta, jota naimaikäiset tyttäret saivat aikaan. Silloin täytyi isän, niinkuin hänen äsken, tuntikausia kuulella rakastuneen nuoren miehen hölpötystä, kuinka hän rakasti, kuinka häntä rakastettiin, kuinka hän aina rakastaisi, ja vihdoin täytyi hänen, niinkuin Luodonkin, kotorauhan pysyttämiseksi antaa tyttärensä kihlatuksi "extralle."
"No Jumalan kiitos, nyt ei ole enään ketään serkkua, joka tulisi Emmaa tahtomaan", ajatteli Luoto ja haukotteli. Hän pani silmänsä kiini, päästäksensä unen helmoihin; mutta samassa avattiin ovi, ja Onni Leino, X:n tyttöjen lemmikki, astui huoneesen.
"Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos häiritsen", virkkoi Leino kohteliaasti.
"Ei haittaa, olkaa hyvä ja istukaa", vastasi Luoto ja katsoa tähysti nuorukaista.
"Piru vieköön", ajatteli hän, "eikö tuokin ole ihan kosimistuumaisen näköinen."