"Minä pyytäisin saada puhutella enoa", sanoi Väinö ja näytti olevan vähän hämillänsä.
"No niin, sopiihan hyvin, että seuraat minua, niin saat puhua, mitä sinulla on puhumista."
Luoto ja Väinö kävelivät tietä pitkin kunnes vähän matkan päässä poikkesivat eräälle varjokkaalle metsätielle. Jälkimmäinen ei ollut virkannut sanaakaan, ja Luoto ukko näytti astuvan odottaen, että nepaan piti jotakin sanoman. Kun ei siitä kuitenkaan tullut mitään, virkkoi Luoto:
"No, Väinö poikaseni, minusta sinun puhuttavasi on varsin umpi äänetöntä laatua. Vielä en ole kuullut ainoatakaan sanaa."
"Se tulee siitä, että minun on vähän vaikea sovittaa ajatuksiani sanoille", vastasi Väinö nauraen.
"Mitä hittoa, koska herrojen ylioppilaitten on vaikea puhua. Heitä muuten mainitaan vastaisuudesta", arveli Luoto.
"Mahdollista, mutta kun he ovat rakastuneita, niin…"
"Ovat he tyhmiä", keskeytti Luoto; "senkö tunnustuksen sinä tahdoit tehdä. No, kuka on tämän lemmen onnellinen esine?" Luoto silmäillä tihrutti nuorukaista.
"Enon vanhin tytär", sanoi Väinö äkkiä.
"Mitä?" Luoto pysähtyi niinkuin naulaan ja tempasi piipun suustansa.
"Oletko sinä hurmautunut minun Eelistäni?"