Juuri kun hän istui ja itki, kuului metsässä ääni, joka lauloi kansanlaulun. Elsa kuunteli.
Niin ei laulanut isä eikä äiti, se oli joku kylästä.
Siinä samassa tuli hyvissä vaatteissa vaatetettu poika esiin polkua myöden. Elsa katseli häntä, niinkuin hän olisi tahtonut nähdä jos hänelläkin oli keppi ja kukatiesi aikoisi lyödä Ison-Svennin Ollea, mutta ei, hän näytti aivan ystävälliseltä.
Poika lähestyi häntä ja sanoi:
— Oletko Sysi-Yrjön tyttö?
Elsa pisti kaikki kymmenen sormea suuhunsa ja katseli häntä tukkansa alitse. Vastausta ei koskaan tullut kysymykseen.
Poika ei näyttänyt sillä väliäkään pitävän, vaan istui hänen viereensä näyttäen jotakin joka oli hänen kourassaan, sanoen:
— Katsos niin kaunista lintua kuin olen pyytänyt!
Lapsen silmät kiintyivät siihen vähäiseen lintuseen, joka vapisi pojan kädessä.
— Voit uskoa, minä en juossut vähää ennenkuin sain kiinni tämän, mutta nyt se on minun. Minä asetan sen häkkiin ja hänestä pitää tuleman niin kesy, että hän istuu olkapäälläni, kun herraskartanoon menen. Koko kylän pitää ihmettelemän lintuani ja kaikkein pitää puhuman Ollen kottaraisesta.