— Olle, kertoi lapsi ja katseli häntä. Et suinkaan sinä ole
Ison-Svennin Olle?
— Se oli kysymys, huusi Olle, etkö minua tunne? Kaikki kylässä tietää kuka minä olen. Etkö ole kylässä käynyt, ja eikö ne ole näyttäneet sinulle Ison-Svennin Ollea, josta pitää tuleman herrasmies? —
Poika röyhkäili itseään.
— En, vastasi Elsa.
— Etkö sinä käy kirkossakaan?
— Kyllä; mutta äiti on sanonut että silloin pitää pappia katseleman.
— Mutta nyt voit katsella minua, että toisten tiedät miltä rikkaan
Ison-Svennin Olle näyttää.
Poika katsahti tyttöön suurella ylönkatseella. Sen jälkeen nousi hän ylös, nikkasi tytölle, sanoen:
— Hyvää ehtoota, nyt menen kotiini, häkkiä lintuselleni toimittamaan.
Minä olen kävellyt suuren matkan.
Ne monet pojat keppeineen tulivat nyt selvästi Elsan mieleen. Hän piti kiinni Ollen takista huutaen: