— Älä mene, älä mene; Sinä saat selkääsi. Sinun pitää tänne jäämän siksi kun isä tulee!
— Päästä minut, kakara, sinä saastutat hienot vaatteeni, sanoi Olle, ja tuuppasi pois Elsan. Lapsi putosi suullensa ja löi nenänsä maahan että se rupesi verta juoksemaan. Vähäinen rupesi huutamaan.
Olle, joka jo oli pari askelta hänestä, käänsi päätään katsoakseen, minkätähden hän itki ja sai nähdä että hän nousi ylös verisillä kasvoilla.
Heti kääntyi hän takaisin. Lintu pääsi irti ja Olle koetti estää veren tuloa, pois pyyhkiä kyyneleitä ja, niin hyvin kuin hän taisi, lohduttaa itkevää Elsaa.
— Olen tehnyt sinulle paljon pahaa, pikku raukka, sanoi Olle; mutta katsos, se ei ollut tarkoitukseni. Minä tahdoin vaan mennä kotiin lintuneni, ja suutuin, kun estit minua.
Näillä ystävällisillä sanoilla kääntyi Elsa ja hymyili pojalle, joka häntä auttaakseen oli irtipäästänyt linnun, kaikilla siihen kiinnitetyillä toivomuksilla.
Äiti Ingrid tuli juosten. Hän oli kuullut tytön itkun ja riensi kuulemaan mitä se oli.
Ollelta sai hän kuulla koko tapauksen. Pikku Elsa arveli että hän jo voi hyvin; mutta ei Olle ollenkaan saa menua, sillä niitä oli monta, monta poikaa, kun tahtoivat lyödä häntä.
Ei Olle kuunnellut tytön sanoja, vaan piti niitä lapsellisina loruina. Kuinka se oli mahdollista että noin pikkanen kakara voisi ymmärtää sitä jos pojat kylässä aikoivat lyödä häntä.
Senvuoksi, kun hän kerran vielä oli puhunut ystävällisesti Elsalle ja sanonut sydämmelliset jäähyväiset Ingridille, jatkoi hän matkansa kotiin.