Elsa kirkui kaikin voimin, kun hän näki hänen poistuvan. Äiti otti hänet käsivarrelleen ja koetti lohduttaa häntä, mutta turhaan.
Elsan kovin teuhatessa tuli Sysi-Yrjö, kantaen takallisen polttopuita selässään, esiin metsästä.
— Mikä tyttöä vaivaa? kysyi isä, ja taputti tyttöä.
— Isä, ne lyövät häntä! ne lyövät häntä! huusi Elsa. Muutamalla sanalla selitti Ingrid mitä oli tapahtunut ja että tyttö intti kuulleensa, kuinka kylän pojat olivat suostuneet, että varrota Ollea antaakseen hänelle selkään.
— Hm, sanoi Yrjö, se on mahdollista että tytöllä on oikeen. Minun tekee tosiaan mieli seurata Ollea ja katsahtaa ristikkoa miltä siellä näyttää.
Yrjö heitti puut pois ja ottaen runsaasti pitkiä askeleita poistui hän heti samalle polulle, jota Olle oli kulkenut.
Vaikka Yrjö käveli yhtä kovaa, kun joku toinen juoksee, ei hän kuitenkaan saavuttanut Ollea.
Tultuaan ristikon läheisyyteen, kuuli hän huutoa ja melua. Hän kiiruhti askeleitaan ja pian seisoi hän melupaikalla.
Kylän pojat olivat yhtä aikaa juosseet Ollen päälle ja heti ensi kohtauksessa saaneet hänen nurin. Juuri kuin he raivosti huutaen nostivat keppiään, antaakseen häntä selkään, tuli Yrjö ristikkoon. Ei kukaan niistä rajuista pojista huomanneet häntä, ennenkun hän jyrisevällä äänellä huusi heille: "Ettekö p——le vieköön häpee, onnettomat kakarat, että niin monta karata yhden päälle! Minä p—ru vieköön nitistän te kaikki!"
Kepit putosivat alas, joukko hävisi, jokainen juoksi eri haaralle.