Elsan tyytyväisyys palasi nyt vallan täydellisesti. Talveksi rakensi varpunen itselleen pesän räystään alle ja Elsa varusti ruoalla, jonka hän aina pani häkin pohjalle, minkä hän aina aamusilla ripusti ulos.
* * * * *
Vuodet kuluivat. Elsa kasvoi vapaana ja iloisena, honkien ja koivujen keskellä. Vähäinen lintuhäkki oli aina vaan hänen ilonsa ja piti paikkansa tuvan oven viereisyydessä. Joka päivä nähtiin Elsan panevan leipää ja ryyniä häkin pohjalle, jonka hän talvella kaunisteli kuusen oksilla ja kesäsin kukkaisilla ja ruohoilla.
Ei yksi, kun monta lintua tuli sinne syömään ja iloittamaan Elsaa, jonka suurin ilo oli ne lentävät ruoka-vieraat.
Niin oli aika mennyt eteenpäin. Lapsesta oli tullut sorea ja soma neitsy, ja Sysi-Yrjön Elsa oli, silloin kun hän kirkkomäellä näytti itseänsä, esine, johonka kaikkien silmät kiintyivät.
Elsa oli lukenut ripille pastorin edessä ja kauniisti muisti hän, että se oli pastori, joka lohdutti häntä silloin kun pikku lintu kuoli. Hän pani myös hänen sanansa muistiin, ja harvoin on kristillisellä papilla ollut oppilaana joku, joka enemmän kun Elsa hartaudella ja lämpymyydellä kuuntelee hänen oppiaan.
Iloinen ja vapaa, silloin kuin hän oleskeli metsässä ja maalla, oli hän jumalinen ja hiljainen, kun hän astui temppeliin eli rukoili Jumalaa.
Elsa oli sitä paitsi voimallinen ja kelpo tyttö, työskenteli ahkeruudella, terveellä luonteella ja kun päivän työt loppuivat, istui hän suvi-illoilla puun vieressä, jonka runkoon Olle oli riipustanut sanat:
"Tässä lepää Elsan vanki."
Välistä tapahtui, että torppari Eerikin Kalle, roteva nuorukainen, muutamia vuosia vanhempi Elsaa, istui hänen vieressään ja jutteli iloisesti.