Hänen äänensä oli tyven ja lempeä, kun hän heille luki siunauksen, eikä kukaan voinut havaita sen nuoren papin otsalla edes varjoakaan.
Iloisena tanssi hän ringissä, kun ruunu tanssittiin morsiamelta; ja kun morsiusparin piti menemän kotiin Yrjön mökkiin metsässä, jossa paras huone oli tehty morsiushuoneeksi, seurasi Olle kanssa. Hän ajoi itse morsiusparin rekeä. Kun hän tuli uudistalonsa kohdalle, seisahtui Olle ja huusi toisille että heidänkin piti seisahtuman. Sen tehtyä pyysi hän kaikkia tulemaan sisälle juomaan morsiamen muistoa.
Koko joukko astui siihen suureen ja somaan tupaan, jossa kaikki pienemmästä suurempaan, mikä kuuluu huonekalustoon, oli uutta ja hyvää. Olle vei heidät kahteen kauniisen, uusilla huonekaluilla varustettuun kamariin. Sitte lähestyi hän kolmatta ja ottaen kiinni Elsan kädestä, sanoi hän pehmeällä äänellä:
— Pitääkö Elsa tästä vähäisestä kodista?
— Niin Olle, täällä sinun on hyvä olla.
— Ei minun, vaan sinun. Tämä on se morsiuslahja jonka minä sinulle annan. Ota se muistoksi Ollelta. Ynnä tätä, seuraa maata tarpeeksi kyllä teitä elättämään. Ja nyt, minun pikku kesytön lintuni, ole onnellinen tässä avonaisessa häkissä, keskellä metsää, sitä toivoo ystäväsi Olle.
Hän avasi morsiushuoneen oven, suuteli Elsaa otsalle ja poistui äkkiä.
Eiköhän Elsa nytkin ostanut onneansa toisen kärsimisellä.
* * * * *
Kymmenen vuotta sen jälkeen tuli Olle seurakunnan kirkkoherraksi.