— Että saada sinut kukkarosi aukasemaan, siitä minusta kyllä miestä tulee, kun hän on vaimoni. Jälkeen kihlauksen tanssittiin. Näytti kuni elämän ilo olisi hymyillyt hiljan kihlatuille. Moni tyttö kadehti Violan onnea, ja nuorilla ystävillä oli paljon muistettavaa kreivin kuluneesta elämästä ja tavoista.
Kihlauskemuja seurasi kutsumuksia sulhasen ja morsiamen ominaisiin. Aika kului, kuin iloinen uni; se tahtoo sanoa: jos arvellaan ilon eroamattomaksi kemuista ja huveista.
Eräänä iltana kevätpuoleen, tapahtui, että vapaaherratar Stenman tyttärineen olivat yksinään kotona.
Vapaaherratar ei voinut oikein hyvin, hänellä oli ollut ikävä miehensä kanssa, sillä, että vapaaherratar tahtoi viettää miehensä syntymäpäivää suurella seuranäytelmällä, mutta mies taasen ei tahtonut antaa rahaa kaikkiin niihin tarpeisiin. Hän vakuutti ei pitävänsä väliä kemuista, kun vaan pääsi rahaa ulosantamasta.
Vapaaherrattaren hermot olivat sairastuneet, kun ei hän saanut tahtoansa tyydytettyä, hän makasi aivan työttömänä sohvalla. Jos ei hän, miestään peloittaakseen, olisi sanonut olevansa sairas, olisi hän mennyt näyttelyyn; mutta nyt hänen täytyi tyytyä kärsimykseen, olla kotona, ja vielä niin, ettei edes vieraita vastaan otettu.
Viola oli myös harmissaan. Hän oli mennyt sohvan päähän ja tuskitteli, kun et isä myöntynyt seuranäytelmään, josta Viola toivoi suurta iloa.
Äiti ja tytär istuivat kumpikin päässään salissa. Ei heillä ollut toinen toisilleen mitään juteltavaa.
— Miks'etten anna kynttilöitä virittää? sanoi Stenman, kun tuli sisään.
— Senvuoksi että pimeys ja ikävyys paraiten soveltuu, vastasi Viola. Mamma on sairas, ja minulla ei ole mitään ajateltavaa, kun ei isä suo minulle iloa näytellä isän syntymäpäivänä.
— Vai niin, joko taasen siinä ollaan, sanoi Stenman. Sitten soitti hän ja käski tuomaan kynttilöitä.