Kymmenkunta vuotta oli kulunut viimeisestä tapauksesta, kun hän eräänä päivänä sai kirjeen, sisältäen nämät sanat:
— Kuolevainen Viola toivoisi sanoa viimeiset jäähyväiset Oskarille.
Seuraa lähettilästä. Minun tiimani ovat luetut.
Heti heitti Oskari takin päälleen ja seurasi pikkuista, kehnoin vaatteisin puettua tyttöä Sibyllakadulle, josta hän vietiin matalaan ja onnettomaan mökkiin.
Sängyssä, jonka ainoa ansio oli se, että lakanat olivat puhtaat, ehkä paikatut, makasi kuolevainen nainen. Hän oli Viola.
Nähtyään Oskarin, kurotti hän molemmat kätensä hänelle sanoen:
— Jumala on ollut armollinen minulle, hän antoi minun elää niin kauvan, että sain nähdä sinun. Ah, Oskari! paljon olen rikkonut, mutta paljon olen kanssa kärsinyt. Sano että olet anteeksi antanut, mitä sinua vastaan olen rikkonut.
Mitä nyt seurasi on liiallista kertoa. Taivutettuna vuoteen yli, puhui
Oskari hänelle kristillisen rakkauden ja sovinnon sanoja.
Aamulla kun hän sieltä pois lähti, oli hän kiinnittänyt sen silmät, jotka olivat olleet hänen ensimmäisen rakkautensa esine. Viola oli antanut hänelle pienen mytyn, joka sisälsi kertomuksen hänen viimeisistä kohtaloistaan. Me kerromme ne tässä lyhykäisesti:
Violan isän, pistoolilla itsensä lopetettuaan, huomattiin olleen vallan hävinnyt ja että tuska siitä oli saattanut hänen tähän tekoon.
Luonnollinen seuraus tästä oli, että kreivi E. lähetti takaisin kihlasormuksen, selittäen että hän, sukunsa kunnian vuoksi, katsoi velvollisuudekseen katkaista yhteyden tyttären kanssa, ja semmoisen miehen tyttären, joka itsemurhalla oli häväissyt nimensä.